David Eddings! Hän sijoittuu elämäntarinassani ala-asteen lopun ja yläasteen alun aikoihin. Muistan, kuinka kiehtova Belgarionin taru oli ja kuinka myöhemmin Mallorean tarun viimeisten osien varauksia odotti kirjastoon. Muistan, kuinka sydän pamppaili Lännen vartijoiden alussa, kun Aldurin kivi huusi ”Varokaa Zandramasia!” En ollut saada unta, vaikka kouluaamu lähestyi.
Belgarionin taru oli valloittava, Mallorean taru oli valloittava. Molemmat viisiosaiset sarjat ahmi liki niin nopeasti kuin mahdollista. David Eddings – tai ilmeisesti David ja Leigh Eddings – osasivat tarinankerronnan.
Vuosien saatossa ymmärsin, että he osasivat – sikäli kuin jaksoin vielä lukea heidän teoksiaan – juuri tuon yhden tarinan kerronnan.
Jälkikäteen on hassua, että vasta myöhemmin ymmärsi, kuinka samanlaisia Belgarionin ja Mallorean tarut olivat. Aloin epäillä jotain seuraavan sarjan eli Eleniumin tarun loppuvaiheilla. Näitä myöhempiä taruja ei kirjahyllyssä sitten olekaan.
Tavallaan arvostettavan röyhkeää oli julkaista vielä tiiliskivet Belgarath: Velhon tarina, Polgara: Velhottaren tarina sekä Rivan aikakirjat, joissa kahden ensimmäisen tarun tapahtumat tai niitä edeltävät tapahtumat kerrottiin vielä kerran.
Huh huh, olin unohtanut Rivan aikakirjat. En varmaan ole koskaan lukenut sitä.
Tuntuuko nyttemmin petetyltä, kun taitavat kirjoittajat pyörittivät samaa tarinaa melkein parinkymmenen teoksen verran? Ei. Hauskaahan minulla lukiessa oli. Olisiko ajan voinut käyttää paremmin? Ainahan sen olisi voinut. Nyt käytin sitä näin, ja se oli hyvä. En enää koskaan lukisi Eddingsiä, mutta on ihan hyvä, että heidän teoksensa ovat osa oman elämäni tarinan kerrontaa.
