Keltainen kirjasto #346: Me orvot

Aina ei tiedä, millaisena tarinaa tulisi lähestyä. Onko kyseessä realistinen draama, jännityskertomus, komedia tai jotain absurdia? Joskus tämä on hyvä asia – esimerkiksi Stefano Bennin Baol tai Kurt Vonnegutin parhaat teokset joko yllättävät lukijan tarinansa luonteella tai pitävät tämän koko ajan henkisillä varpaillaan.

On myös tarinoita, joissa häiritsee se, ettei niihin oikein löydä sopivaa suhtautumistapaa. Silloin saattaa epäillä, että ei vain itse ymmärrä.

Kazuo Ishiguron Me orvot häiritsee minua tällä väärällä tavalla.

Liki puolet siitä on sinällään ymmärettävää mutta ei välttämättä kovin kiinnostavaa vuorottelua päähenkilön nykytilanteen ja lapsuusmuistojen välillä. Hänen vanhempansa olivat brittäisen yrityksen työntekijöitä Shanghaissa 1900-luvun alussa, kun tuontioopium oli romuttaa sikäläisen kiinalaisyhteisön. Vanhemmat katosivat ainakin näennäisesti jälki jättämättä. Päähenkilöstä tuli sittemmin Lontoon seurapiireissä suosittu etsivä.

Hän kuitenkin palaa vielä selvittämään vanhempiensa katoamisen arvoituksen.

Mutta miksi hän uskoo, että he ovat yhä samassa talossa, jossa myöhempi johtolanka vihjasi heidän olleen kolmekymmentä vuotta sitten? Se ei vain tunnu uskottavalta. Ehkä en vain itse ymmärrä.

Shanghaissa soditaan, kun päähenkilö palaa sinne. Hän tapaa yhdessä kohtauksessa lapsuudenystävänsä – ja sitten jättää tämän. Tässä on unenomainen vivahde, eikä tarina taaskaan tunnu aivan todelta. Ystävän tapaaminen ei kuitenkaan vaikuta johtavan mihinkään, ja hänen tilallaan olisi voinut olla kuka tahansa tuntematonkin. Lapsuusmuistoissa oli tarjottu episodi, johon olisi tässä voinut palata. Nyt jään miettimään, että en ymmärrä.

Kun vanhempien katoamisen arvoitus selviää, se ei johdu etsivätyöstä vaan toisen hahmon pitkästä selityksestä. Katoamista ei olisi voinut ratkaista missään kohdassa tarinassa kerrotuin vihjein. Tähän ei voi siis suhtautua salapoliisikertomuksenakaan, vaikka päähenkilö on nimenomaan salapoliisi.

En ymmärrä. Ehkä teema on ulkopuolisuus, vieraus, muistojen ja havaintojen epäluotettavuus… mutta tarina jätti tämän lukijan ulkopuoliseksi toisin kuin olisi toivonut.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #345: Austerlitz

W. G. Sebaldin Austerlitz tuntuu heti erikoiselta – jo ennen kuin lukukokemus on kunnolla alkanut. Sen paperi on toisenlaista kuin mihin on tottunut.

Paperivalinta johtui ehkä siitä, että Austerlizissa on kuvia. Ne ovat epäselviä, tummia, kuin vaatimattomalla tekniikalla painettuja. Nekin tuntuvat vähän vierailta ja oudoilta, eikä erikoista olekaan enää vain paperi ja se, että Keltaisen kirjaston jäsenessä on kuvia.

Austerlitzissa herra Austerlitz kertoo selvittämänsä omaa elämäntarinaansa kertojahenkilölle. Aluksi heidän kohtaamisensa vaikuttavat sattumanvaraisilta ja satunnaisuudessaan epäuskottavilta. Myöhemmin ne saavat suunnitelmallisuuden tunnun.

Austerlitzin myös hänelle itselleen selviävä elämäntarina on kerrottu enimmäkseen varsin maltillisesti. Tunnerekisteri on vaimea, vaikka siihen liittyy muun muassa orpous ja juutalaisten joukkotuhonta.

Austerlitzia kiinnostaä arkkitehtuuri. Rakennusten kuvailu ja kuvat niistä kulkevat rinnakkain teollisesta kansanmurhasta tehtyjen huomioiden kautta. Tarina muovaa siitäkin osan nykymaailman infrastruktuuria. Kerronnan eleettömyydessä on tässä suhteessa jotakin paljon häiritsevämpää kuin synkät kuvat ja paperilaatu.

On mahdollista, että herra Austerlitzin tarina on sinänsä tavallinen eli että hänenlaisiaan on ollut enemmänkin. Saa se tietenkin miettimään Euroopankin tarinaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: ISO–JET

Kuva kirjahyllystä Risto Isomäki – K. W. Jeter
Risto Isomäki – K. W. Jeter

Risto Isomäeltä julkaistiin peräti kolme teosta Kirjayhtymän tieteiskirjallisuussarjassa. Se oli aikoinaan minulle yllättävä havainto. Novellikokoelma Kristalliruusu ja romaanit Gilgamešin tappio ja Pimeän pilven ritarit kuitenkin – muistaakseni – tuovat lukukokemuksensa muassa sellaista ihmeen tuntua, joka oikeuttaa niiden sijainnin Kirjayhtymän sarjan enimmäkseen länsimaisen tieteiskirjallisuuden edustajien ja merkkiteosten rinnalla.

Tämä kolmikko ilmestyi vuosien 1991 ja 1996 välillä. Niiden jälkeen vuonna 2000 ilmestynyt Herääminen oli, vaikka en sitä silloin tiennytkään, askel avaruuteen ja kaukaisempaan tulevaisuuteen kurottavasta tieteiskirjallisuudesta kohti nykypäivässä ja välittömämmissä katastrofeissa askartelevia teknotrillereitä. Heräämisen jälkeen en ole ollut erityisen innoissani Isomäen teoksista, vaikka ne kieltämättä kertovat tärkeämmistä asioista. Ehkä ne ovat minulle liian arkipäiväisiä, tai ehkä haluan suojautua tulevan apokalypsin ajattelulta.

Mutta kappas: Isomäeltä on vuonna 2024 ilmestynyt Pimeää jäätä, joka on jatko-osa Pimeän pilven ritareille. Ehkäpä vielä tartun siihen.

Tarttumisesta puheen ollen: N. K. Jemisinin Murtunut maailma -trilogia on luettu ja raportoitu blogissa, mutta sen ja Isomäen ohella on tullut tartuttua aika puutteellisesti tämän hyllyn jäseniin. Miksi ei Ivan Jefremovin Lohikäärmeen sydän, miksi ei K. W. Jeterin Sielusta sieluun, miksi ei P. C. Jersildiltä mitään? Selvästi tarttumisen tarvetta olisi.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #344: Viha, ystävyys, rakkaus

Luettuani Alice Munron novellikokoelmaa Viha, ystävyys, rakkaus tarpeeksi pitkälle minusta tuntui, että sen voisi tiivistää niinkin, että ”Viha, ystävyys, rakkaus on tarinoita suhteista”.

Ryhdyin miettimään, että tuntuu tutulta. Olenko voinut käyttää tuon ilmaisun – tarinoita suhteista – jo jostakin muusta hänen kokoelmastaan?

Silmäilin läpi aikaisemmat merkintäni Alice Munrosta, ja löytykin jotain samankaltaista:

Alice Munron novellikokoelman tarinoita sen sijaan voi sanoa suhteiden kirjallisuudeksi – tosin on niissä toki ideoitakin. Kuitenkin sen sijaan, että niissä oli yksi kantava idea, jonka ympärillä tarina pyörii, kyse on suhteiden ja samalla henkilöhistorioiden verkostosta. Tuntuu, kuin tarinat olisivat alkaneet jo kauan ennen kuin lukija pääsee niiden ensimmäiselle sivulle: ihmisillä on omat historiansa ja yhteiset historiansa, ja uudet henkilöt tuovat mukaan uuden kertaluokan monimutkaisuutta.

Nämähän eivät ole mitenkään erityisen herttaisen romanttisia tarinoita – kyse ei siis ole sellaisista ihmissuhdetarinoista. Silti keskiössä voi olla jotain rakkauden kaltaista, kuten kokoelman aloittavassa niminovellissa, jonka koko otsikko kuuluu ”Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät”. Siinähän naimisiin – aika sitoutuneeseen ihmissuhteeseen siis – päädytään ikään kuin pilan tai leikin seurauksena.

Entäpä ”Queenie”? Sisarhahmo on kadonnut aikoja sitten, mutta hän on silti yhä puheissa ja ajatuksissa. Suhde ei ole koskaan päättynyt.

Häkellyttävä mutta eleettömällä tavalla on teoksen päättävä ”Karhu tuli vuoren takaa”. Etenevä muistisairaus muuttaa nykypäivää ja tulevaisuutta – samalla tietenkin kertomuksen pariskunnan suhdetta – mutta samallahan heiodän yhteinen menneisyystensä katoaa.

Tylsää toistaa itseään, mutta tosiaan: tarinoita suhteista.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #342: Illuusioiden kirja

Elämäntarinahan ei ole mikään yksiselitteinen juttu. Se ei ole vain henkilöhistoria, ei vain ansioluettelo tai mikään muukaan näennäisen objektiivinen kronologinen lista. Elämäntarina – olipa se kerrottu itselle eli syntynyt omassa päässä tai luotu muita varten ellei jopa muiden tulkitsemana – on valikoitu ja muokattu. Se on yksi mahdollinen näkökulma elettyyn elämään.

Paul Austerin Illuusioiden kirja kertoo 1900-luvun alun vähän tunnetun mykkäelokuvanäyttelijän Hector Mannin elämäntarinan selvittämisestä. Samalla kertohenkilökin tietenkin kertoo omaa elämäntarinaansa, ja selviääpä siinä tietenkin muidenkin ihmisten elämästä yhtä sun toista.

Mutta mikä tekee elämäntarinasta mielenkiintoisen? Illuusioiden kirjan alkupuolella vaikuttaa siltä, että näyttelijän tarina on aidosti ristiriitainen, ehkä mahdotonkin. Koska romaanin lajityypistä ei lukijalla vielä silloin ollut tietoa, heräsi kiinnostus: ehkä kaikkea ei voikaan selittää, ehkä lähtöoletus näyttelijästä onkin virheellinen. Ehkä Illuusioiden kirja johdattaa illuusioiden taakse ja paljastaa, että siellä ei ollutkaan mitään sellaista, jonka olisi voinut etukäteen kuvitella.

Kaikelle on kuitenkin luonnollinen selitys, vaikka se kovin epätodennäköinen onkin. Mahdottomia ei tapahdukaan – mikä onkin hieman harmillista. Toisaalta Hector Mannin elämäntarina tulee ilmi lähinnä muiden kertomana. Se on heidän valikoimaansa ja lopulta kertojahenkilön tulkitsemaa. Kuolemankielissä viruva Hector ei ehdi sanoa montakaan sanaa, kun kertoja hänet lopulta löytää.

Onko Illuusioiden kirja nimensä veroinen ja tarinaa havainnon harhoista, väärin tulkituista aistimuksista? Enpä tiedä. Elämäntarinat ovat rakennettuja – kuten romaanienkin tarinat – ja tulkittuja, mutta voivatko ne olla harhaisia ja väärin tulkittuja? Sitä nimi kuitenkin vihjaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kesällä Aku Ankan taskukirjoja: Lomalle lompsis

Minulla ei ole aavistustakaan, milloin olen tätä ennen lukenut aivan tuoreen Aku Ankan taskukirjan. Menisikö se jopa 1990-luvulle? Olen aika varma, että 2010-luvulta lähtien en ole lukenut yhtään uutta Aku Ankan taskukirjaa, jos taskukirjoja ollenkaan – paitsi edellisen päivityksen Joron jäljillä.

Mutta kesäloman alussa ostin uusimman Aku Ankan taskukirjan Lomalle lompsis, joka on järjestysnumeroltaan 562. Näitähän on liki saman verran kuin Keltaisen kirjaston kirjoja!

Ensivaikutelmia: Jo selaillessa tulee olo, että kovin tutun näköistä. Totta kai Disney-sarjakuvissa on tietty tyyli, mutta ainakin minä uskoisin, että silkan visuaalisen ilmeen perusteella nämä tarinat olisi voitu julkaista vaikka 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen taskukirjoissa. Osa tarinoista onkin siltä vuosikymmeneltä, suurin osa on myöhemmiltä. Mutta en pystyisi tekemään mitään tarkkaa ajallista sijoittelua. Yksi poikkeus on lyhyen ”Hei! Kuka puhuu?” -tarinan pyöräilykypärä. Sellaista en liene ankanpojalla ennen nähnyt. Luulen kuitenkin, että supersankarisarjakuvien visuaaliset ilmeet ovat vaihdelleet enemmän kuin ankkamaailman.

On toki muutoksiakin: Tarinoista kerrotaan alkuperäisten ilmestymisvuosien lisäksi myös tekijät. Kolmeosaisen ”Hessun-Tiki-lautan matka” erottuu väritykseltään, ehkä myös taustojen tarkkuudessa, muista. En kuitenkaan ole varma, etteikö samankaltaisia värityksiä olisi voitu käyttää aikaisemminkin. Esi- ja välinäytöksiä ei ole, mutta ei niitä kai ole ollut vuosikymmeniin. Näin taskukirjat eivät ole enää näennäisesti jatkuvia tarinoita, vaan tarinakokoelma, joissa yhdistävä tekijä on korkeintaan teema. Yksittäiset tarinat eivät ole osia suuremmasta, vaan korvattavissa melkein millä tahansa muulla tarinalla.

Edetkäämme niihin tarinoihin -tosin ihan jokaista en aio kommentoida.

”Täydellinen rantaloma” kertoo Akun ja veljenpoikien sekä naapuri Tulpun ja hänen veljenpoikansa yltyvästä konfliktista lomakohteessa. Luin tätä epäuskoisena: kuinka monta kertaa tämä sama tarina on kerrottu vaihtelevin vivahtein? Ehkä käänteet veljenpoikien keskuudessa ovat harvemmin nähty muunnelma, mutta muutoin kyseessä on erittäin kaavamaisen tuntuinen tarina, joka tuottaa lähinnä hämmennyksen siitä, että tällainen on nähty tarpeelliseksi vielä vuonna 2025.

Eipä näitä tietenkään tuoteta niinkään siksi, että vuosikymmeniä tarkkaan Akunsa lukeneet syventäisivät ymmärrystään päähenkilöstä, vaan jotta uudet sukupolvet saisivat omat muunnelmansa ikiaikaisista tarina-aihioista.

Kunnianhimoisin tarina tässä taskukirjassa on kolmeosainen ja liki 80-sivuinen ”Hessun-Tiki-lautan matka. Se kertoo Mikki-hahmojen avulla Thor Heyerdahlin Kon-Tiki-retkunnan tarinan. Tällaisia yleissivistäviä sovituksia lienee tehty paljonkin. Myönnettäköön tässä, että luultavasti käsitykseni tästä antropologisessta kokeesta muovautuu pitkälti ”Hessun-tiki-lautan matkan” mukaiseksi. Yhtä kuitenkin ihmettelen: oliko Mikin, Hessun ja kumppaneiden luonteilla mitään tekemistä tarinan ja hahmovalintojen kanssa? Oliko käytetty vain heidän ulkoasuaan. En tiedä, oliko Mikki kovinkaan mikkimäinen tai Hessu hessumainen.

Luulen, että muutaman sivun mittainen ”Hei! Kuka puhuu” on Disney-teollisuudessa suorastaan kokeellinen tarina. Se on piirretty pyöräilevän Lupun näkökulmasta, ja aivan viimeiselle sivulle saa odottaa tämän paljastumista. En kuitenkaan tavoittanut tämän muodon mahdollista ideaa – pitikö sen tarjota lukijalle jokin oivallus? Kertoiko se jotain syvempää Ankkalinnan asukkaista, jotka kommentoivat ankanpojan matkaa?

Taskukirjan viimeinen tarina ”Aisaparia vailla” virittää minussa sen kysymyksen, että onko Hannu Hanhi ollut aina näin sietämätön. Voisin kuvitella, että hänen itseriittoisuuttaan on tämän tarinan tarpeisiin korostettu, mutta se tekee hänestä suorastaan epäkypsän sadistin. Ehkä hän on ollut aina sellainen, mutta enää en kykene samaistumaan häneen nauttiakseni tarinasta. Tai ehkä Hannu on ollut enimmäkseen sivuosassa ja saanut riittävästi nokilleen loppuratkaisuissa.

Suurin osa näistä tarinoistahan on sellaisia, että lopussa on helpottava, oikeudenmukainen tai hauska käänne – ja näinhän sen on oltava. Tämän tuoreen taskukirjan lukeminen ei ollut vaikea kokemus. Kyllä tällaiseen voi vaikka kerran kymmenessä vuodessa tarttua. Epäilen kuitenkin, että jos lukisi aina uusimman Aku Ankan taskukirjan vaikka muutamankin vuoden ajan, kyllästyisi tarinoiden kaavamaisuuteen ja tavallaan epätarinamaisuuteen – koska näiden henkilöiden elämäntilanteethan eivät etene mihinkään. Tarinoillahan ei tällöin ole oikeastaan väliä.

Kategoriat: sarjakuvat | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Kesällä Aku Ankan taskukirjoja: Joron jäljillä

Aku Ankan taskukirjat olivat osa lapsuutta. Ei niitä varmaankaan monta kotona ollut, mutta eri yhteyksissä sai luettua ison osan siihen saakka ilmestyneistä. Useampikin taskukirja on jäänyt mieleen – helposti muistaa ainakin taskukirjat Akun banaanipotku (#75) sen jalkapalloteeman takia ja Yli kivien ja kantojen (#118), koska se tuli viimeisen tarinansa vuoksi koulusssa puheeksi fotosynteesin yhteydessä. Muita helposti tavoitettavia muistikuvia ovat Taikaviitan lukuisat seikkailut sekä varhaisen Mikki Hiiren tähdittämien numeroiden Eka Vekara -tarinat. Olivato Mikin ja Hessun aikamatkatarinat taskukirjoissa vai erillisissä albumeissa? Nekin olivat mielenkiintoisia.

Mutta oikeastaan vain yhden taskukirjan olin ajatellut lukea uudestaan, jos sattuisin saamaan tilaisuuden. Joron jäljillä (#129) teki vaikutuksen sen useampiosaisen fantasiatarinan takia. Muistikuvissani tarinassa oli fantasiamaailma kuin toinen ulottuvuus, ainakin jossain määrin teknologian auttama pääpahis, ja lukijalle tuttujen sankareiden harteilla maailman pelastaminen.

Taskukirja tuli vastaan käytettynä, joten ostin ja luin sen.

Olin yleisluontoisissa muistoissani melko oikeassa. Mikki ja Hessu joutuvat sankarihommiin ja oman maailmansa alkuperäisasukkaat ovat parhaimmillaankin avustavassa roolissa, mutta tämähän on aika turvallinen veikkaus, jonka olisi voinut tehdä tarinaa lukemattakin. ”Vilumaa” on toinen ulottuvuus tai fantasiamaailma, mutta en muistanut että kokonaisuuden kolmen tarinan aikana se muuttuu. Aika kuluu siellä nopeasti suhteessa Ankkalinnaan, ja tarinoiden välillä tapahtuu myös huimia teknologisia harppauksia.

Nyt vuosikymmenten jälkeen tarinan mittakaava kuitenkin tuntuu pienemmältä kuin mitä se muistoissani oli. Kokonaisuus sisältää sankaritarinan keskeiset elementit – ja tietyn kolonialistisen asenteen – ja on sellaisenaan tyylikäs ja viihdyttävä tarina. Siinä ei ole kovin paljon ihan hölmöjä tai halpahintaisia ratkaisuja eli käänteitä, jotka vaikuttavat viime hetken peruutuksilta paikoista, joihin sankarit on epähuomiossa tai draaman tavoittelussa ajettu.

Mutta ei, ihmeen tuntua tämä ei saa enää heräteltyä.

Kategoriat: sarjakuvat | Avainsanoina , , , , , , , | Jätä kommentti

Heinäkuussa hiljenee

Taas on – tai ollut jo liki viikon – aika, jolloin luetaan muuta ja kirjoitetaan muusta kuin Keltaisesta kirjastosta. Aivan sattumalta kesäsarjan teemana on pari Aku Ankan taskukirjaa. Ensi viikon merkintä nimittäin sai alkunsa siitä, kun huomasin antikvariaatissa erään taskukirjan, jonka tarina oli palaillut usein mieleeni alakoulun jälkeen ilman että olisin sitä koskaan lukenut uudelleen. Kahden viikon päästä otan tuntumaa aivan tuoreeseen taskukirjaan… Katsotaan kuinka käy.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #341: Kellyn kopla

Peter Careyn Kellyn koplan ensimmäisessä luvussa kuvataan päähenkilö Ned Kellyn pakomatkan viimeiset hetket. Näiden aikana poliisit ovat tappaneet pakenevan lainsuojattoman toverit ja tulittavat nyt tätä haarniskoitua karkulaista.

Kun tarina alkaa näin – eli sen loppu on tiedossa – lienee selvää, että tarinan täytyy olla muutenkin vastoinkäymisten sävyttämä.

Ehkä tarinoilla yleensä odottaa onnellista loppua. Tietenkin niihin olettaa vastoinkäymisiä, sillä tarina tarvitsee jonkin jännitteen, mutta samalla olettaa esteiden voittamista ja kasvua.

Kellyn koplassa ei ole kovin paljon esteiden voittamista tai kasvua. Kenties jännitteen raukeaminen – joka ei tässä tarinassa ole onnellinen loppu – onkin selvyys vastoinkäymisten täyttämän elämän päättymisestä. Voi olla, että jos loppu ei olisi ollut tiedossa etukäteen, lukija olisi jäänyt miettimään, milloin tulee ratkaiseva käänne, joka muuttaa tarinan suunnan, ja alun sijaan lopussa ollut huipennus olisi tuntunut oudolta.

Toisaalta Ned Kellyn tarina oli melko lailla lukittu jo ennen kuin Peter Carey aloitti romaaninsa kirjoittamisen: Kellyn koplan alaotsikko on ”Tosi tarina”, ja sellainen se onkin, ainakin keskeisiltä tapahtumiltaan. Tällöin huipennuksesta aloittaminen toimii myös tarinan asemoinnissa: tämä on jo tapahtunut – nyt katsotaan kuinka.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , | Jätä kommentti

Zambebwein kuu ja Portti-kirjat

Tavoiteltiin tahtiin eli kahden Keltaisen kirjaston jäsenen ja yhden Kirjahyllyllä-sarjan merkinnän vuorotteluun tulee nyt yllättävä katko. Tämä johtuu siitä, että sain viimeinkin itselleni Portti-kirjojen viimeisen kirjan eli Robert E. Howardin Zambebwein kuun.

Robert E. Howard: Zambebwein kuu
Robert E. Howard: Zambebwein kuu

Periaatteessa tämä merkintä lienee siis Kirjahyllyllä-sarjan erikoisjakso.

Tämä kirja on ollut vuosikausia saatavilla. Olen yrittänyt sitä ainakin kolme kertaa tilata Tampereen scifi-seuralta. Kertaakaan tilaussähköpostiini ei vastattu.

Pari viikkoa sitten huomasin, että kirja onkin myös Suomalaisen Kirjakaupan listoilla. Uskoin, että se on virhe eikä oikeasti saatavilla. Hyllyissä sitä ei tietenkään ollut – julkaisuvuosihan on 2010 – ja varmaan tilausmahdollisuuskin on jäänyt vahingossa tarjolle.

Mutta hyvin optimistisesti tilasin, maksoin ja jäin odottelemaan.

Se saapui sittenkin.

Kun aloitin kirjojen keräilyä, lähdin tavoittelemaan suomalaisten kustantajien tieteiskirjallisuussarjoja. Nyt voin panna silloin luomani työkirjan viimeiseen taulukkoon merkinnän, että tämäkin sarja on kokonaan hyllyssä. Nyt minulla on kai kaikki alun perin tavoittelemani kirjat.

Täytyy toki myöntää, että mikäli kustantajat ovat aloittaneet uusia sarjoja, en ole niistä kovin hyvin tietoinen. Jalava aloitti Saturnus-sarjansa vuonna 2011 ja lopetti sen muutaman julkaisun jälkeen. Ehkä pienkustantajilta on tullut myös sarjoja.

Kun aloitin työkirjani, Suomessa oli tulkintani mukaan elossa yhä kolme scifi-sarjaa: Book Studion Galaxy Scifi, Liken scifi-sarja ja Loki-kirjojen scifi-sarja. Mikään niistä ei jatku enää. On epäselvää, milloin Liken sarja päättyi, mutta Alastair Reynoldsin uusin eli Jäälinnun lento ei vaikuta enää saaneen kanteesa planeettasymbolia. Viisi vuotta sitten ilmestyneessä Susien ajassa se vielä on. Book Studion sarjan viimeinen oli Robert Heinleinin Galaksin kansalainen ja Loki-Kirjojen varmaankin Jonathan Lethemin Musiikkiuutisia. Molemmat ilmestyivät vuonna 2001.

Nyt siis aiottu kokoelma on täynnä. Miltä se tuntuu? Eipä juuri miltään. Neljännesvuosisadassa tavoitteet tai niiden painoarvot muuttuvat. Ajatus on lähinnä se, että saipahan tämänkin hankittua ennen kuin Tampereen scifi-seura lopettaa kaiken toimintansa, myös kirjakauppojen tilauksiin vastaamisen.

Toisaalta uuden Tähtivaeltajan takakannessa Rosebud mainostaa uutta tieteiskirjasarjaansa. Pitäisikö minun siis ensimmäisen kerran ties kuinka moneen vuoteen lisätä taulukkoon kirja, jota tavoitella?

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti