Kirjahyllyllä: EDD

Kuva kirjahyllystä David Eddings
David Eddings

David Eddings! Hän sijoittuu elämäntarinassani ala-asteen lopun ja yläasteen alun aikoihin. Muistan, kuinka kiehtova Belgarionin taru oli ja kuinka myöhemmin Mallorean tarun viimeisten osien varauksia odotti kirjastoon. Muistan, kuinka sydän pamppaili Lännen vartijoiden alussa, kun Aldurin kivi huusi ”Varokaa Zandramasia!” En ollut saada unta, vaikka kouluaamu lähestyi.

Belgarionin taru oli valloittava, Mallorean taru oli valloittava. Molemmat viisiosaiset sarjat ahmi liki niin nopeasti kuin mahdollista. David Eddings – tai ilmeisesti David ja Leigh Eddings – osasivat tarinankerronnan.

Vuosien saatossa ymmärsin, että he osasivat – sikäli kuin jaksoin vielä lukea heidän teoksiaan – juuri tuon yhden tarinan kerronnan.

Jälkikäteen on hassua, että vasta myöhemmin ymmärsi, kuinka samanlaisia Belgarionin ja Mallorean tarut olivat. Aloin epäillä jotain seuraavan sarjan eli Eleniumin tarun loppuvaiheilla. Näitä myöhempiä taruja ei kirjahyllyssä sitten olekaan.

Tavallaan arvostettavan röyhkeää oli julkaista vielä tiiliskivet Belgarath: Velhon tarina, Polgara: Velhottaren tarina sekä Rivan aikakirjat, joissa kahden ensimmäisen tarun tapahtumat tai niitä edeltävät tapahtumat kerrottiin vielä kerran.

Huh huh, olin unohtanut Rivan aikakirjat. En varmaan ole koskaan lukenut sitä.

Tuntuuko nyttemmin petetyltä, kun taitavat kirjoittajat pyörittivät samaa tarinaa melkein parinkymmenen teoksen verran? Ei. Hauskaahan minulla lukiessa oli. Olisiko ajan voinut käyttää paremmin? Ainahan sen olisi voinut. Nyt käytin sitä näin, ja se oli hyvä. En enää koskaan lukisi Eddingsiä, mutta on ihan hyvä, että heidän teoksensa ovat osa oman elämäni tarinan kerrontaa.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #328: Nimeni on Punainen

Tiedättekö Monty Pythonin sketsin ilmavoimien puheenparresta – sen, jossa on monta valealoitusta vaihtuvine hahmoineen? Toki se myös päättyy kohtaukseen, jossa ei kuin vaimea yhteys vitsin keskiössä olleeseen puhetapaan.

Orhan Panukin Nimeni on Punainen ei onneksi ole aivan tällainen. Tarinan alku kuitenkin vaati tarkkaavuutta: jokaisessa melko lyhyessä luvussa on oma kertojahenkilönsä, ja vaikka he kuuluvat samaan tarinaan, kullakin on oma näkökulmansa ja omat huolensa. Luvut hieman pitenevät, mutta kertojien vaihtuminen jatkuu.

Onneksi kertojat myös palaavat, vaikka aivan uusi kertoja jokaisessa luvussa olisi ollut varsin mielenkiintoinen taiteellinen ratkaisu. Olisiko silloin voinut sanoa, että teos kertoo yhden tarinan? Nyt Nimeni on Punainen selvästi kertoo. Kertojana on miestä, naista, hevosta, tarinan aikana kuolleitakin – ja juuri kuolleen asemasta kertomassa – ja itse Saatana, mutta vain pistäytymässä.

Mstä tarina sitten kertoo? Se on melkein rakkaustarina, se on melkein murhamysteeri – ja melkein kietoutuvat toisiinsa. Ilmitapahtumien taustalla tuntuu koko ajan olevan jotain iäisempää, ja siitähän kertovat kuolleiden puheenvuorotkin – ja murhien taustalla oleva salaperäinen kirjan kuvitus, joka on toisaalta oma tarinansa ja jolla on oma tarinansa…

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: DIC-DUN

Kuva kirjahyllystä Philip K. Dick – Lordi Dunsany
Philip K. Dick – Lordi Dunsany

Philip K. Dickin myöhäistuotannossa on omanlaisiaan helmiä. Osa niistä toki tuntuu ottaneen vahvoja vaikutteita kirjoittajansa psykooseista ja paranoiasta. En tiedä, vaikuttaako tämän tietäminen tai luuleminen lukukokemukseen, mutta jotain erityisen askarruttavaa vaikkapa Hämärän vartijassa on. Valis puolestaan on sellainen vuoristorata, jonka tarinassa on lähinnä oma logiikkansa.

Gordon R. Dicksonin Dorsai-trilogia – tai kai siinä on enemmän osia alkukielellä – saattaa olla tuossa väärässä järjestyksessä. Yritän siis järjestää kirjat kunkin tekijän kohdalla alkuteosten ilmestymisjärjestykseen. Muistikuvieni mukaan Dorsai-trilogia olisi käännetty suomeksi käänteisessä järjestyksessä, ja yritin lukea sen juuri alkuteosten ilmestymisjärjestyksessä. En tiedä onnistuinko, mutta kovin kummoista vaikutelmaa kokonaisuus ei tehnyt.

Heijastuksen takia hieman huonosti näkyy Hugues Douriaux’n Kalliohin paholaisenpalvojat. Se on osa Finn Lecturan neliosaiseksi jäänyttä Musta virta- tieteissarjaa, ja vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että tässä oli varmaan tarkoitus olla eroottista virettä. Teoksen hämmentävä huonous kuitenkin suojasi jopa teini-ikäistä tämän huomaamiselta.

Kuvassa lähes viimeisenä olevat Hal Duncanin teokset suomennettiin nopeasti niiden ilmestymisen jälkeen. Duncan oli vahvasti Tähtivaeltajan rummuttama tekijä, ja ihan syystä. Niin Vellum, Muste, kuin Pako helvetistä! ovat mielikuvituksellisen ja vahvan kertojan tuotoksia. Tätä kirjoittaessa aloin miettiä, kuinka Duncanin tarina on jatkunut. Millaisia tarinoita hän on kirjoittanut 2010-luvulla, entä 2020-luvulla?

Yllätyin kovasti, kun Wikipedian mukaan hän kirjoitti näiden jälkeen vain yhden romaanin ja kaksi pienoisromaania. Novelleja ja runoutta on ilmestynyt, mutta keskityn mieluummin pidempään muotoon. Mitä tapahtui – jos mitään? Kohtasiko maailma vain pienen Duncanin romaanien muotoisen kirjallisen räjähdyksen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä eikä sen jälkeen ollut tarvetta tai tilaisuutta vastaavalle?

Totta kai ihminen saa tehdä muutakin kuin sitä, millä löi läpi. Olisin ehkä odottanut hänen tarinansa jatkuneen toisin, mutta ehkä luovuudessa on kyse siitäkin, että ei tee samaa asiaa kerta toisensa jälkeen.

Hmm, seuraavana hyllyssä onkin David Eddings…

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #327: Erään sukuromaanin loppu

Péter Nádas on uusi tuttavuus Keltaisessa kirjastossa. Hänen teoksensa Erään sukuromaanin loppu on ilmestynyt alun perin jo vuonna 1977, eli aivan tuoreesta maailmankirjallisuudesta ei sen suomeksi tullessa vuonna 2000 enää ollut kyse.

Jostain syystä se kuitenkin tuntuu ihan modernilta hiljattain lukemieni rinnalla. No, voi olla että Grass ja Saramago tuoreinekin teoksineen ovat sidoksissa 1900-luvun alkupuolelle.

Toisaalta Erään sukuromaanin lopun tarina on sidottu parin vuosituhannen takaisiin tapahtumiin.Tuntuu kuitenkin kuin tuo tarina Jeesuksen ajan Jerusalemista kommunistiseen terroriin Unkarissa syötettäisiin lukijan mieleen kiihkeissä purskeissa.

Tämä johtuu eräästä tyylivalinnasta. Erään sukuromaanin lopussa ei nimittäin tunneta kappalejakoja. Jokainen luku – olipa se missä ajassa tahansa – on otettava kerralla, kokonaan ilman taukoja.

Tämä palvelee tarinaa. Se tekee kokonaisuudesta intensiivisen ja sitoo menneisyyden tarinansa nykyhetkeen. Vaikutus on siis toinen kuin Saramagon ylipitkissä kappaleissa ja lauseissa, joita ei lopeta edes puhujan vaihtuminen. Sellainen vain vieraannuttaa ja väsyttää, koska se ei palvele mitään tarinassa.

Sen sijaan Erään sukuromaanin loppu on paremmalla tavalla uuvuttava tarina.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #325: Kaikkien nimet

Voinko lukea Saramagoa ärsyyntymättä ja turhautumatta?

José Saramagon romaani Kaikkien nimet sisältää melko vähän dialogia, mikä tekee pitkistä kappaleistaan huolimatta siedettävämmän kuin monista muista Saramagon teoksista.

Nyt kun olen jälleen kerran ilmaissut, että pidän Saramagon tyyliä rasittavana ja tarinan kannalta turhana, voin mennä varsinaiseen asiaan.

Kaikkien nimet on tarina, jossa alkutilanne on sekä hyvin arkinen että epäuskottavan sopiva tarinan tapahtumien kannalta, jossa keskeiset käänteet ovat huonosti motivoituja ja jossa tarinalle välttämättätön jännite jää laukeamatta ja arvoituksellisten tapahtumien syyt roikkumaan ilmaan.

Alkutilanteen arkisuus tarkoittaa, ettei siinä oikeastaan ole mitään erikoista. Päähenkilö ”José-herra” on vaatimattomassa toimessa virastossa ja sattuu keräilemään kuuluisten ihmisten tietoja. Arkisuudessa ei tarinoiden lähtökohtana ole mitään vikaa, eikä henkilöiden tekemisille tarvitse aina olla syvällisiä syitä.

Epäuskottavan sopivaa puolestaan on se, että José-herran pienestä asunnosta pääsee hänen työpaikkansa arkistoon, mikä yhtäältä helpottaa tarinankuljetusta ja toisaalta tuo siihen tarpeellista jännitystä.

Tarinan varsinaisesti käynnistävä sattuma on se, että José-herra vain sattuu ottamaan arkistosta mukaansa myös jonkun tuntemattoman naisen tietoja. Hän kiinnostuu tästä – ilman mitään sen kummempaa syytä – ja alkaa selvittää tämän taustoja. Naisesta ei ensin paljastu mitään erityistä – paitsi lopulta se, että hän on hiljattain tappanut itsensä.

Itsemurhallekaan ei hahmotu erityistä syytä.

Tarinaan kuuluu José-herran luontoon – kai – sopimatonta asiakirjojen väärentämistä, ihmisten huijaamista ja murtoja. Hän on paljastua, ja kai paljastuukin, mutta hänen yleensä välinpitämätön tyly ja ankara johtajansa jopa tukee José-herraa. Tälle käytökselle odottaa jotain syytä ja selitystä, loppukäännettä… mutta sitä ei saa.

Kaikkien nimet sisältää kaikki tarpeelliset tarinan elementit – on hahmoja, tapahtumia, jännite – mutta silti se on pohjimmiltaan epätarina. Tässä mielessä se itse asiassa muistuttaa Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies -romaania.

Ei se kuitenkaan ole yhtä kiehtovasti ärsyttävä epätarina.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: DIC

Kuva kirjahyllystä: Philip K. Dick
Philip K. Dick

Jos Jonathan Carroll oli vaivihkaa esitelty Portti-lehdessä 1990-luvun alussa, niin Philip K. Dick oli useammallakin vuosikymmenellä Tähtivaeltajan rummuttamana.

Näiden teosten hankkimiseen liittyy parikin muistoa 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun tiimoilta. Tällöinhän osa Dickin suomennetusta tuotannosta oli ilmestynyt jo jonkin aikaa sitten. Jumalan kahdeksan sormea – ei näy kuvassa kahden muun kirjan välissä – oli käännetty jo 1980, Palkkionmetsästäjä vuonna 1989, Hämärän vartija vuonna 1990 ja Maailma jonka Jones teki vuonna 1991. Nämä piti hankkia netin antikvariaateista, mutta muistaakseni saatavuus oli kohtalainen, joten sen kummempia metsästystarinoita ei ole.

WSOY julkaisiä Dickiä FAN-sarjassaan – nuo erottuvat punakantiset – 1990-luvun ensimmäisellä puolikkaalla. Niitä ei enää minun etsiessäni ollut kirjakauppojen valikoimissa, mutta eräällä reissulla Joensuun Tiimari – sikäli kuin sellaista kauppaketjua muistatte – yllätti. Täysin odottamatta edessä oli tuttua punaista tutulla logolla pinossa ja jonossa. Ellen väärin muista, kirjat maksoivat viisi euroa kappale.

Muistettavan tästä episodista tekee myös se, että olin onnistunut saamaan pankkiautomaatin nielemään korttini. Tämä oli aikaa, kun olin nuori ja raha vaihtoi omistajaansa lähinnä käteisenä. Tuli hätä suostutella kaverin kumppania maksamaan sylillinen kirjoja puolestani. Siltä reissulta lienee muutama Philip K. Dickin teos päätynyt hyllyyn – tosin en muista tarkalleen, mitkä kirjat ne olisivat olleet.

Kun WSOY:n Dick-käännökset tyrehtyivät, Like jatkoi etenkin 1990-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla. Näitä kirjoja oli kirjakaupassakin, kun keräilyä aloitin, ja jossakin Suomalaisen Kirjakaupan alennusmyynnissä Dickiä oli ainakin Lieksassa runsaasti tarjolla. Ainakin On aika sijoiltaan, Haudasta kohtuun ja Rakennamme sinut on kannettu jostakin alennusmyynnistä muiden monien sekalaisten kirjojen kanssa.

Sittemminhän myös Liken käännöstyö hiipui – ymmärrettävästi käännettävien teosten puutteessa – mutta yllättävän harvajaksoisesti viimeiset käännökset ilmestyivät. Kuvassa näkyvät Tohtori Veriraha (käännetty 2010), Varro vain viime vuotta (2001) ja Ruukunkorjaaja (2003) lienen ostanut uusina. Sellaisesta ei kuitenkaan jää muistoja samalla tavalla kuin yllättävistä löydöistä aivan muilla reissuilla tai haltioitumisesta alennuspinojen äärellä.

Julkaisisiko Tähtivaeltaja vielä yhden Philip K. Dick -erikoisnumeron?

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #324: Medeia

Ymmärtääkseen todella Christa Wolfin Medeia-romaani – alaotsikoltaan ”Kertomus kuudelle äänelle” – pitäisi varmaan lukea myös Euripideen Medeia-näytelmä tai antiikin tarustoa, johon se perustuu.

Tällä en tarkoita sitä, että Wolfin Medeian tarina ei riittäisi tällaisena. Se on kokonainen alkuineen, loppuineen ja konflikteineen siinä välissä. Samaan aikaan se on kuitenkin jo silkalla olemassaolollaan kutsu intertekstuaaliseen tarkasteluun. Kuinka Wolfin Medeian tarina eroaa Euripideen näytelmän tarinoista ja antiikin legendoista, joista näytelmäkin eroaa?

Alaotsikko ”Kertomus kuudelle äänelle” lienee vihje. Tarina tosiaan antaa äänen kertojille – paitsi Medeialle itselleen niin myös hänen miehelleen Jasonille ja neljälle muulle hahmolle. Tässä ei ole kaikkitietävää kertojaa eikä khorosta yksiäänisesti kuvaamassa tapahtumia – mutta ei myöskään yhtä hahmoa antamassa vain oman näkökulmansa.

Näin Wolfin Medeiasta tulee aika tasapainoinen kertomus, vaikka se on sarja osittain päällekkäin lomittuvia kertomuksia. Siitä ei tule vainotun – tai ehkä syyllisenkin, ken tietää, – Medeian puolustuspuhe. Se ei ole myöskään hänen hahmonsa teilaus, vaikka rinnakkaiset äänet tekevät omiakin näkökulmiaan ymmärrettäviksi.

Olisinpa lukenut muitakin medeioita, ne ovat osa tätäkin tarinaa.

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Keltainen kirjasto #323: Lahjojanne varten

Viimeksi Jean Rouaudin äärellä arvelin olevani sukutrilogian päätösosassa. Enpä ollutkaan, sillä Lahjojanne varten on tarinan neljäs osa. Onkohan näitä lisääkin?

Lyhyessä romaanissa Lahjojanne varten keskiössä on vuorostaan kirjoittajan äiti.

Toisaalta hänen elämänsä keskiössä – tai kirjoittajan siitä laatiman tarinan keskiössä – on hänen miehensä eli kirjoittajan isän kuolema. Kärjistäen voisi sanoa, että keskushenkilö menetti miehensä ja piti sen jälkeen viimeiseen saakka kiinni kaupastaan. Onko kyse siitä, että kerrotussa tarinassa – omassaankin – tämä nainen on miehen kuoleman tarinan sivujuonne?

Tämä on tietenkin lukijan tulkinta kirjoittajan tulkinnasta.

Mietin jo sukutarinan alussa, onko siinä mitään minulle, täsmällisemmin: ”Saatan lukiessa miettiä, että miksi tämä on kirjoitettu, miksi minun tulisi tietää tällaisesta.” Nyt ajattelen, että Lahjojanne varten on ilmeisen tärkeä osa tarinaa ja ansaitsee siksi tulla kerrotuksi. Samalla täytyy myöntää, että alkuperäinen kysymykseni ei ole vieläkään hävinnyt minnekään.

Miksi tämä sukutarina on ylipäätään kerrottu? Kertooko tämä jotakin erityistä ranskalaisille? Onko tärkein anti sen runollisessa ja tavallaan junnaavassa kerronnassa? Eivät kai nämä elämänkohtalot ole kiinnostavia vain niiden oletetun todenkaltaisuuden vuoksi?

Kategoriat: Keltainen kirjasto | Avainsanoina , , , , | Jätä kommentti

Ilon ja surun kirjastojen vuosi 2025 ja 2026 sekä 2033 ja 2036

Vuosi 2024 oli blogin yhdeksäs vuosi. Häkellyttävää. En tiedä, onko häkellyttävämpää se, että blogi selvisi ensimmäisestä parista vuodesta – luulisi että tämän jälkeen alkuinnostus useimmiten on käytetty – vai että tasaista tahtia on menty jo yhdeksän vuotta. Tämä kirjoitus on siis 463. merkintä.

Kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin saavutan Keltaisen kirjaston lukemisessa juuri ilmestyvät teokset?

Tätä kirjoittaessa olen lukenut teoksen 323 ja tämän ilmestyessä varmaankin pari lisää. Oletetaan, että vuoden merkinnöistä kaksi kolmasosaa koskee jotakin Keltaisen kirjaston teosta. Se tarkoittaa noin kolmeakymmentä keltaista kirjaa vuodessa. Tätä kirjoittaessa niitä on ilmestynyt 561, mikäli kirjakauppanettisivun kätköistä löytyvä listaus on ajantasainen.

(Sivuhuomio: Ei varmistakaan minun murheeni ansiosta mutta yhtä kaikki Tammi pitää taas yllä Keltaisen kirjaston listauksta. Vanha nettiosoite ohjaa kirjakaupan Keltaisen kirjaston osioon. Hyvä näinkin.)

Jos jatkan teoksesta 323 ja oleteaan, että en ole lukenut merkittävää määrää tulevia osia ennakkoon, numero 561 on luettu noin kahdeksan vuoden kuluttua eli loppuvuodesta 2033. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö Keltainen kirjasto jatkaisi ilmestymistä noina vuosina. Olettamalla kymmenen kirjan vuositahdin saadaan siis 80 kirjaa lisää luettavaksi matkalla tuoreimpaan. Jos näitä lukee saman noin 30 vuodessa, luku-urakka on reaaliajassa joskus 2036.

Niin kauas on toki vaikea ennakoida, mutta jatkui urakkani sinne saakka tai ei, sillä ei ole kovin suurta merkitystä Kaikkeahan voi matkan varrella sattua, enkä voi olla huomaamatta, että tuonne mennessä ehtii tulla täyteen 50 ikävuotta. Voiko siinä olla liikaa Keltaista kirjastoa muun lukemisen kustannuksella?

Syystä tai toisesta vuosi 2025 ei ollut blogin helpoimpia. Julkaisutahti säilyi, mutta säilyikö luku- ja kirjoittamistahti? Osa merkinnöistä oli tunteja tai pari päivää myöhässä, ja välillä joutui ammentamaan myös hätävarastoista, kun suunniteltu tahti, jossa kahta merkintää Keltaisesta kirjastosta seurasi Kirjahyllyllä -sarjan merkintä, ei aina toteutunutkaan. En tiedä, kuinka paljon se johtui muun elämän kiireistä ja kuinka paljon joistakin kovin pitkistä keltaisista kirjoista. Erään massiivisen teoksen blogimerkintä oli ilmestynyt toista kuukautta ennen kuin sain sen oikeasti luettua loppuun. Toisaalta loppukilometrit eivät muuttaneet vaikutelmiani.

Kohti vuotta 2026 ja blogin kymmenettä vuotta: suurin toiveeni on, että saisin vuonna 2026 luettua ja kirjoitettua vähän puskuria – huolestuminen perjantain iltakuuden lähestymisestä ei paranna lukukokemusta.

Kategoriat: ilmoitukset | Avainsanoina | Jätä kommentti

Kirjahyllyllä: CAR – DEL

Kuva kirjahyllystä Jonathan Carroll – Samuel R. Delany
Jonathan Carroll – Samuel R. Delany

Kirjahyllyn kohdassa, jossa kirjailijan sukunimen alkukirjain vaihtuu c-kirjaimesta -kirjaimeen, on kissoille jätetty käytävä läpikulkua varten. Tietenkään ne eivät juuri käytä sitä.

Sattuneesta syystä juuri tällä hyllyllä on vähän kirjoja. Onko näillä kirjoilla erityisiä tarinoita?

Minun kokemusmaailmassani Jonathan Carrollin teosten suomentaminen oli osa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen maagisen realismin aaltoa. Ehkä niin olikin. Nyt kuitenkin huomaan, että Carroll on tehnyt tuloaan aikaisemmin: Tampereen scifi-seuran Portti-lehdessä on julkaistu yksi hänen novellinsa vuonna 1991 , ja toinen eroottisten kauhunovellien kokoelmassa Värisyttävä kosketus seuraavana vuonna.

Tämä tarjoaakin hyvän aasinsillan hyllyssä majailevaan Ellen Datlow’n toimittamaan Ensimmäinen kerta -kokoelmaan. Sen alaotsikkohan on ”Erottisia scifi-novelleja” – ainakin etukannessa. Sisäkannessa se on ”muukalaisseksiä”.

Alkuteoksen nimi ”Alien Sex” luultavasti kuvaa sisältöä paremmin kuin kumpikaan tarjotuista käännetyistä alaotsikoista. Jos tieteiskirjallisuuteen kuuluu väistämättä jonkinmoinen etäännyttämisen komponentti, sen on vaikea olla varsinaista eroottista kirjallisuutta genren kiihottavassa merkityksessä. Etäännyttäminen tekee siitä pikemminkin vähän outoa, vierasta – saa parhaimmillaan tai pahimmillaan, lukijan tavoitteista riippuen, tarkastelemaan teemaa eri tavalla kuin ennen.

Ilman tätä elementtiä kyse saattaa ollakin pornosta avaruusasemalavasteissa. Ei siinäkään lähtökohtaisesti ole mitään pahaa, ja saattaa olla, että moni on tarttunut Ensimmäiseen kertaan sitä ajatellen. En tunne Värisyttävän kosketuksen sisältöä, mutta jos se on hyvää kauhua – eikä välttämättä hyvää erotiikkaa – se voi olla vielä häiritsevämpi.

L. Sprague de Campin ja Fletcher Prattin Käärmeaita on tämän blogin kannalta mielenkiintoinen teos, että sen nimessä ja tarinassa on Lemminkäisen Pohjolan-tappelureissullaan kohtaama maaginen este. Muutoin se ei ole erityisen hyvin mieleen jäävä. Palaisin mieluummin Naurujen maahan tai Valkoisiin omeniin kuin siihen – tai Ensimmäiseen kertaan.

Kategoriat: kirjahyllyllä | Avainsanoina , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti