Jean-Paul Sartren Inho olisi voinut olla Keltaisen kirjaston luku-urakan #63, mutta olin lukenut sen jo teini-ikäisenä, enkä aikonut lukea urakkaan kirjoja toistamiseen. Nyt tulokulma on siis toinen kuin yleensä Keltaista kirjastoa lukiessa – eli henkilökohtaisempi.
Olen Inhon ensimmäisen lukukerran ja nykyhetken välissä usein miettinyt tuota lukukokemusta. Se oli niin järisyttävä. Olen saattanut hyvinkin pitää Inhoa parhaana lukemanani romaanina.
Nykyään tuollainen ”parhaan” valinta tuntuu mielettömältä, vaikka jotkut kirjat ovat tietenkin mieluisampia kuin toiset.
Yhtäältä olen halunnut lukea Inhon uudelleen juuri ensimmäisen lukukokemuksen henkisen intensiteetin vuoksi. Toisaalta juuri sen vuoksi olen vältellyt sen lukemista: entä jos romaani olisikin huono ja asettaisi kyseenalaiseksi silloisen arvostelukykyni ja paljastaisi keskenkasvuisuuteni?
Mutta taas: ei siihen virtaan voi astua kahdesti eikä monia asioita kokea yhtä voimallisesti kuin ensimmäisellä kerralla kasvuiässä.
Mutta se minun tarinastani tällä erää. Entä Inhon tarina?
Romaanissahan ei näennäisesti tapahdu juuri mitään. Päähenkilö tuskailee historiallisen tutkielman kanssa, tapaa pari ihmistä, luopuu hankkeestaan ja miettii koko ajan elämäänsä kokien välillä ”kuvotukseksi” nimeämäänsä oloa – tai paremminkin suhtautumistapaa koko olemiseen.
Tarinan kannalta tärkeä tapahtuukin päähenkilön kokemuksessa ja sen miettimisessä. Sen äärellä muuten huomaa itse pohtivansa – eri tavalla kuin teini-iässä – että onko tämä ”kuvotus” lopulta sellaista, että sen voi kokea lähinnä joutilas hyvinvoiva keski-ikäinen, eikä niinkään olemiseen liittyvä välttämättömyys.
En halua muuta kuin tuntea sääliä huolten painamia ihmisiä kohtaan. Se saa minut muuttumaan. Minulla ei ole huolia, ei esimiestä, ei vaimoa, ei lapsia. Rahaa taas on kuin koroilla eläjällä. Olen vain olemassa, siinä kaikki. Ja tällainen huoli on niin epämääräinen ja niin metafyysinen, että se suorastaan hävettää. (s. 154)
Loppu kohti Inhon tarina tuntuu ohenevan ja ohenevan niin, että jäljellä on paikoin lähinnä eksistentiaalisen filosofian tutkielman luonnoksia.
Olemassaolon merkitsevin piirre on sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. Olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa. Uskon, että on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet tämän. He ovat kuitenkin yrittäneet selviytyä sattumanvaraisuudesta sepittämällä välttämättömän ja oman itsensä syynä olevan olennon käsitteen. Mutta siten ei olemassaoloa voida milloinkaan selittää, sillä sattumanvaraisuus ei ole harhakuvitelma, ei ilmiö joka voidaan tehdä tyhjäksi. Se on ehdoton ja siis täysin vailla syytä. (s.189)
On Inhossa silti selvästi tarina. Siinä on alkutilanne jännitteineen, sen ratkaisuyrityksiä, ja jonkinlainen loppuratkaisu. Nämä ovat ja tapahtuvat pitkälti päähenkilön sisäisessä maailmassa, mutta juonenkuljetus ei kuitenkaan ole aivan niin päälleliimattua kuin Platonin dialogeissa. Inho on romaani eikä filosofian luento.
Täytyy myöntää, että tunnistan hyvin, miksi tämä on vedonnut teininä. Voin tehdä sen ilman samanlaista lempeää kiusaantuneisuutta kuin Nietzschen äärelle palatessa. Tunnistan myös uuden aineksen: askarrutuksen siitä, olisinko vihdoinkin kykenevä syventymään kunnolla fenomenologian ja eksistentialismin esittämiin filosofisiin kysymyksiin.
(Lainausten käännökset: Juha Mannerkorpi)