Don DeLillon Alamaailma on massiivinen romaani – käännettynä noin 900 sivua. Voiko tarina oikeuttaa mittansa?
Tavallaan tämän edessä – siihen jo upottuaan – nostaa kädet pystyyn. Täytyy vain todeta tai pikemminkin myöntää, että teos on tällainen ja sillä selvä. Kun siihen on tarponut riittävän syvälle, on vakuuttunut siitä, että näillä raiteilla mennään ja se on paitsi oikeutettua, niin myös välttämättömyys.
On tässä teoksessa juonikin – Alamaailmassa on siis tarinansa. Se etenee enimmäkseen käänteisessä kronologisessa järjestyksessä ja voi olla siksi vähän hankalasti seurattava. Jossain vaiheessa lakkasin kuitenkin välittämästä siitä. Tarinassa on mysteeri, joka lopussa jotenkin ratkeaa, mutta en tiedä, onko se erityisen kiinnostavaa.
Alamaailma on nimittäin Yhdysvaltojen 1900-luvun jälkipuoliskon tarina. DeLillon aikaisempi romaani Vaaka sopisi siihen yhtä teemaa syventäväksi alaviitteeksi. Niin massiivinen se on. Alamaailmassa on tietyn pesäpallon jahtaamista, ydinsodan pelkoa, ympäriinsä kulkevaa jätettä, ylipäätään aikojen muuttumista ja epäluuloa. Tämä on se, mihin uppoutuu – lopulta välittämättä juurikaan kronologiasta tai päähenkilöistä.
Tämän vuoksi pituutta on vähän vaikea kritisoida. Totta kai toimitustyö olisi lyhentänyt ja luultavasti parantanutkin teosta. Silti tämä tekstimassa on tavallaan perusteltu. Tarinan tarpeita ajatellen romaani olisi voinut olla lyhyempi, mutta ihan yhtä hyvin se olisi voinut olla pidempikin.
Yhdysvaltojen tarinahan on massiivinen, ja tässä on vain osa siitä.