Ymmärtääkseen todella Christa Wolfin Medeia-romaani – alaotsikoltaan ”Kertomus kuudelle äänelle” – pitäisi varmaan lukea myös Euripideen Medeia-näytelmä tai antiikin tarustoa, johon se perustuu.
Tällä en tarkoita sitä, että Wolfin Medeian tarina ei riittäisi tällaisena. Se on kokonainen alkuineen, loppuineen ja konflikteineen siinä välissä. Samaan aikaan se on kuitenkin jo silkalla olemassaolollaan kutsu intertekstuaaliseen tarkasteluun. Kuinka Wolfin Medeian tarina eroaa Euripideen näytelmän tarinoista ja antiikin legendoista, joista näytelmäkin eroaa?
Alaotsikko ”Kertomus kuudelle äänelle” lienee vihje. Tarina tosiaan antaa äänen kertojille – paitsi Medeialle itselleen niin myös hänen miehelleen Jasonille ja neljälle muulle hahmolle. Tässä ei ole kaikkitietävää kertojaa eikä khorosta yksiäänisesti kuvaamassa tapahtumia – mutta ei myöskään yhtä hahmoa antamassa vain oman näkökulmansa.
Näin Wolfin Medeiasta tulee aika tasapainoinen kertomus, vaikka se on sarja osittain päällekkäin lomittuvia kertomuksia. Siitä ei tule vainotun – tai ehkä syyllisenkin, ken tietää, – Medeian puolustuspuhe. Se ei ole myöskään hänen hahmonsa teilaus, vaikka rinnakkaiset äänet tekevät omiakin näkökulmiaan ymmärrettäviksi.
Olisinpa lukenut muitakin medeioita, ne ovat osa tätäkin tarinaa.