Jos John Irvingin Neljättä kättä olisi paisutettu pari sataa sivua päähenkilön vanhempien ja isovanhempien tarinoilla, sisäoppilaitoksella ja painilla, en voisi olla pitämättä sitä Irvingin kirjojen parodiana. Nytkin se on hilkulla – mietin oikeasti ensimmäisen sadan sivun aikana, kirjoittaako Irving jonkinlaisellaoman tyylinsä irvikuvalla.
Neljännen käden tarina on kerrottu paljon lyhyemmällä sivumäärällä kuin useimmat Irvingin teoksista. Silti se sisältää tarpeettoman tuntuisia episodeja – ja lopuksi perustelemattoman tuntuisen päähenkilön kypsymisen – ja seksuaalisuuden, joka tihkuu riveiltä ja rivien väleistä ja ylipäätään vähän joka raosta.
Mitä väliä tarinan kannalta on sillä, kuinka suuret rinnat jollakulla assistentilla on tai kuinka paksu on päähenkilön käsikirurgin penis? Itse asiassa kymmenet käsikirurgiin käytetyt sivut ovat itse tarinan kannalta tarpeettomia. Mikäli tämä olisi ensimmäinen tarina, jonka Irving kyllästää seksillä ja seksismillä, tyylikeinoa saattaisi pitää olennaisena – suorastaan elimellisenä – osana tarinaa esimerkiksi päähenkilölle ominaisen maailman tarkastelemisen tavan kautta.
Nyt tarina on kuitenkin tylsiä, toisiinsa vaihtelevalla tavalla liittyviä puolillaan elinten ja halujen kuvauksia olevia palasia. Jos Neljäs käsi olisi pidempi, sen osaset voisivat lopulta kuroutua paremmin yhteen. Nyt joudun miettimään, mikä tässä olikaan tarina. Ei tämä kuitenkaan parodia taida olla.