Neljäskymmenen runo on pitkälti siirtymää: ollaan siis menossa Pohjolaan tappelemaan, mutta matkan kuvaukseen saa kansanperinteen säilömisen nimissä mahduttaa ”kosken sanat”. Kyseessä on jonkinlainen suojaloitsu.
Suuremman jännitteen kuitenkin tarjoaa valtava hauki, jonka päälle sotajoukon vene jumittuu. No, sehän tarkoittaa toisaalta sitä, että koskitauka onnistui. Matkan sujumisen kannalta on harmi, ettei kenellekään muistunut mieleen jättimäisen kalan väistämiseen vaadittavia sanoja.
Kalan tappaminessa on vähän slapstick-huumoria. Lemminkäinen kai huitaisee miekallaan ohi ja putoaa veteen. Ilmarinen nostaa uimarin tukasta takaisin ja piikittelee:
”Kaikki on mieheksi kyhätty,
pantu parran kantajaksi
lisäksi satalu’ulle,
tuhannelle täytteheksi!”
Auts.
Kun Ilmarinen rikkoo oman miekkansa haukeen, täytyy Väinämöisen taas aktivoitua ja paloitella kala. Taas välähdyksiä siitä, että ehkä Väinämöinen on kuin onkin maineensa veroinen tekijämies! Kalasoppaa saadaan, kun veneessä mukana olevat neidit sen laittavat.
Mutta tätä runoa ei tunneta niinkään kohelluksesta elävän hauen kanssa kuin sen leukaluusta tehdystä kanteleesta. Ilmarisesta ei ole kanteleen askartelijaksi, vaan Väinämöinen tekee sen itse. Soittamaan hän ei kuitenkaan heti ryhdy, vaan antaa ensin muiden kokeilla. Niinpä sitten ”soitti nuoret, soitti vanhat, / soitti keskinkertaisetki”.
Ilmoille saatu musiikki ei kuitenkaan ole kovin kummoista. Lemminkäinen, ehkä yhä pahalla päällä Ilmarisen kuittailuista, toteaa seuraavasti:
”Oi te pojat puol’älyiset,
teki tyttäret typerät
sekä muu katala kansa!
Ei ole teissä soittajata,
oike’in osoajata!”
Psykologisten defenssimekanismien joukossa tämä saattaisi muistuttaa kohteensiirtoa.
Onko vika kuitenkaan soittajissa? Pohjolan väki koettaa soitinta myös (voisi kysyä että miten muka, kun edelleen Kalevan väki on vasta matkalla, mutta menköön tämän kerran), eikä jälki ole sen kummoisempaa. Olisiko kuitenkin niin, että soittimessa on vikaa? Läheltä pitää, ettei koko peli lennä jorpakkoon uniltaan vingutuksen kauhuihin heränneen miehen uhkaillessa (”…vetehen visko’otte, / aaltoihin upottaotte”) ennen kuin soitin viedään takaisin Väinämöiselle.
Ja seuraava runo onkin sitten Väinämöisen tilutusta!