Hypoteesi: Väinämöinen teki kanteleestaan niin vaikean soittaa, että ainoastaan hän pystyy siihen ja pääsee näin pätemään.
Toisaalta: jos se olisi kovin hankalaksi suunniteltu, niin näinköhän vanha mies itsekään kykenisi mestarillisiin suorituksiin.
Muuta nokkelaa tai näsäviisasta tästä runosta on vaikea sanoa. Se on Väinämöisen soiton ylistystä, tavallaan oodi Väinämöiselle, ja paluuta Kalevalan maailman maagisuuteen. Soittoa tulevat kuulemaan niin eläimet kuin
Minulla on kuitenkin jo jonkin aikaa ollut sellainen olo, että Väinämöisen uroteot laulun ja sotimisen saralla olisivat palvelleet koko Kalevalan tarinan uskottavuutta paremmin teoksen alkupuolella: jos vähän kärjistetään, niin siellä Väinämöinen lauloi keskenkasvuisen pojan suohon ja vokotteli naisia. Tuntui, että vaikuttuneita olivat lähinnä vanhat emännät ja hekin oletettujen menneiden urotekojen vuoksia – joista ei kuitenkaan ollut luettu. Sankaritoimet ja mahdin näyttäminen tulevat vasta nyt. Lukija on valitettavasti samassa asemassa kuin Väinämöisen kutsumat kuulijat:
”Tulkohonpa kuulemahan,
ku ei liene ennen kuullut
iloa ikirunojen,
kajahusta kanteloisen!”
Eikä sellaista tosiaan olekaan kunnolla kuultu, ja Väinämöisen maine on ihmetyttänyt. Se ei varmaan ihmetyttäisi samalla tavalla, jos musiikin ja tappelujen suuret saavutukset olisivat jo tuttuja neljänteenkymmenteen runoon mennessä. Mutta toki sitten pitäisi olla luvassa entisetkin maineteot ylittävä loppuhuipennus. Sellaista ei Lönnrotilla ollut arkistossaan, ja ihan kaikkea ei kai kehdannut sepittää itse.
Niin tai näin: Komea runo! Kannattaa lukea.