Tällä hyllyllä on kyberpunkia ja fantasiaa. Kyberpunkin aloittaa – aakkosissa – George Alec Effingerin Kun painovoima pettää, ja sitä jatkaa vahvemmin lajityypin perustaa kodifioineena William Gibson Neurovelhollaan ja sen sisältävällä trilogialla. Dmitri Gluhovskin Metro 2033 on enemmän postapokalyptistä tieteiskirjallisuutta kuin kyberpunkia. Fantasiaa edustavat niinkin erilaiset tekijät kuin Philip José Farmer ja Neil Gaiman.
Sprawl-trilogian ääreen palaamisesta kirjoitin kesäsarjassa. Siihen ei siis nyt palata. On kuitenkin selvää, että olen joskus ollut kovin innostunut William Gibsonista. Hänen tuoreita romaaniaan Agency en ole hankkinut. Jäin varmaankin odottelemaan oletetun trilogian viimeistä osaa, ja odottelu jatkuu edelleen. Ei odottaminen kuitenkaan kovin kiihkeää ole. Niin sanottu Blue Ant -trilogia eli Hahmontunnistus, Spook Country ja Zero History ei ensimmäisen osansa jälkeen ollut minusta erityisen kiinnostava.
Ehkä se johtuu siitä, että tulevaisuus muuttuu koko ajan, ja kyberpunk-genren näennäisesti kuvaama tulevaisuus muuttui ajan kuluessa joiltain osin nykyisyydeksi. Samalla siitä tuli myös osittain naiivia retrofuturismia. Tuntuu siltäkin, että nykyistä kulkua totalitaristiseen markkinavoimien valvontaan ei kunnolla ennakoitu lajityypin dystopioissa. Näin esimerkiksi Spook Country tuntuu paljossa modernilta teknotrilleriltä, joista minulle puuttuu jokin kiinnostavuuden elementti.
Gibson ja Effinger kuitenkin osuivat sopivaan kohtaan kasvuikää tehdäkseen pysyvän vaikutuksen. Samoin teki Neil Gaiman, mutta ei niinkään romaanituotannollaan vaan Sandman-sarjakuvalla. Romaanit ovat periaatteessa ihan mielenkiintoisia – ainakin ne jotka olen lukenut, paitsi Tähtisumua, jota jostakin syystä karsastin akiivisesti – mutta jos en olisi lukenut Sandmania, olisinko koskaan tarttunut Gaimanin romaaneihin? On mahdollista, että en.
Mutta toisaalta nyt ei tällä hyllyllä ole kirjoja, joiden tuottamaan nautintoon sekottuisi tieto siitä, millaista pahaa kirjoittaja on ehkä muille ihmisille tehnyt.