E.L. Doctorowin Maailmannäyttelyn takakanteen on valittu lainaus Cosmopolitanin arviosta: ”Maailmannäyttely pakottaa lukijan näkemään lapsen silmin lapsuuden kipeän kirkkauden.”
Itselleni lupaukset näkymästä lapsen silmien kautta tuovat mieleeni Ray Bradburyn teokset, joista viimeisimpänä olen tainnut lukea Voikukkaviiniä-kokoelman. Niissä ei ole ehkä ”kirpeää kirkkautta” vaan taianomaisuutta, jonka väistämätön menetys voi tehdä hieman surumieliseksi.
Bradburylla kyse on kuitenkin usein lapsuuden loppumisesta aivan tavanomaisen kasvamisen vuoksi. Taustalla ei häämötä maailmansotia ja holokaustia, joiden tarinan lukija jo tietää olevan tulossa vaikka tarinan henkilöillä ei ole siitä aavistustakaan.
Periaatteessa Maailmannäyttelyn tarinan ei pitäisi kiinnostaa minua – onhan se ilmeisesti melko omaelämäkerrallinen erään Edgarin tarina. Sen rinnalla kuitenkin menee Euroopan ja ainakin läntisen maailman tarina kohti toista maailmansotaa. Vaikka sekin tarina on tuttu, Edgarin ja 1930-luvun tarinoiden leikkauspisteessä on jotakin kiinnostavampaa kuin kummassakaan yksinään.
En tosin tiedä, onko kyse ”lapsuuden kipeästä kirkkaudesta”. Minulla ei taida olla aavistustakaan siitä, mitä se tarkoittaa.