Alberto Moravian Sivustakatsoja-romaanissa päähenkilön vaimo Silvia pettää tätä päähenkilön isän kanssa ja päähenkilö älyllistää ja psykologisoi asiaa minkä ehtii.
Tiedän, enkä mitenkään erityisen alitajuisesti, että tämä halu nähdä kilpakosijassani mieluummin isä kuin mies johtuu isän Silviaan luomasta suhteeesta, jossa vaistoan mittöivää julmuutta; se kohdistuu Silviaan mutta on tähdätty minuun. Niin, tavallaan minä olen se, jota isäni haluaa loukata ottaessaan Silvian more ferarum; minä olen se, jota isä haluaa solvata pannessaan Silvian sanomaan itsestään, että hän on ”sika”. Sen lisäksi tämä näkökulma tilanteeseen ei ole ainoastaan isän vaan myös minun: sillä että isä on suhteessa miniään hän haluaa solvata ja loukata kapinoivaa, vastustushaluista poikaa; minä taas omasta puolestani pilkkaan ja ivaan häntä suhtautumalla häneen vain yhtenä sitä yhteiskuntaa edustavana henkilönä jota vastaan kapinoin.
suom. Tuula Saarikoski
Näin Sivustakatsoja ei oikeastaan ole tarina sivusuhteeeta eikä petetyn tai pettäjän tunteista. Yllä olevassa lainauksessa kiteytyy paljon siitä, mistä tarina minun mielestäni kertoo: se on tarinaa päähenkilön suhteesta omiin ajatuksiinsa eikä edes aina hänestä yksilönä vaan luokkansa ja sukupolvensa edustajana. Hän katsoo silmiensä takaa ulospäin vain sen verran, että saa tarvitsemansa aineksen sisäisen maailmansa tarkasteluun.
Tätä korostaa se, että toisessa luvussa päähenkilönä alkaa kertoa skopofiliasta eli voyeurismista tai tirkistelystä. Tällainen käsitteellistäminen ikään kuin kutsuu lukijaa analysoimaan itseään päähenkilön rinnalla. Tavallaan lukija tirkistelee päähenkilöä ja tämän elämää päättäessään jatkaa lukemisesta, kun päähenkilö kuvailee itse kenenkin sukupuolielimiä ja sukupuoliakteja – tai siis päänsisäistä suhdettaan niihin.
Mielenkiintoista on se, että kuvatessaan skopofilia kertoja korostaa, kuinka tirkisteltävän toiminnan tulee olla täysin yksityistä. Ikään kuin Moravia puhuttelisi lukijaa päähenkilönsä kautta: ”romaanin kirjoittaja esittää muiden nähtäväksi sen mitä kukaan ei voi nähdä, paitsi jos nimenomaan on tirkistelijä […] joten siis kirjailija kuvatessaan henkilöitään parittelutilanteessa tirkistelee ja panee lukijansa tirkistelemään heitä kuvitellusta avaimenreiästä.”
Pitäisikö lukijan siis tarina täydentääkseen alkaa päähenkilön lailla reflektoimaan suhdettaan todistamamiinsa tapahtumiin ja – vielä yhden reflektiotason lisää saadaksemme – reflektoimaan suhdettaan näihin reaktioihinsa. Ilman sitä Sivustakatsoja, joksi Moravia yrittää ehkä lukijankin nimetä, on lähinnä kertomus liian joutilaasta omaan älyllisyyteensä uppoavasta miehestä.