Nyt voisi katsoa taaksepäin Keltaisen kirjaston kirjoihin 101-200. En lue blogimerkintöjäni varten uudelleen kirjoja, jotka olen jo aikaisemmin lukenut, joten blogissa ei ole omaa merkintää aivan kaikille joskus lukemilleni keltaisille kirjoille. Tällaisia jo luettuja kirjoja käsittelin ensimmäisen sadan osalta aikaisemmassa merkinnässä.
Nyt seuraavan sadan lukeneena on helppo huomata, mikä on kiinnostanut ennen Keltaisen kirjaston systemaattista luku-urakkaa. Jos laskin oikein, olin lukenut kirjoista 101-200 ennen urakan aloittamista 15 kappaletta. Nämä eivät ole mitenkään satunnaisesti valikoituneita, sillä kirjoittajia jokaisella jo luetulla on yhteensä vain kolme: Kurt Vonnegut, Italo Calvino ja Günter Grass.
Vonnegutilta olin lukenut ennakkoon kaikki Keltaisen kirjaston toisella sadalla ilmestyneet teokset: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater, Mestarien aamiainen, Kissan kehto, Äiti Yö, Hui hai, Titanin seireenit, Piruparka, Sähköpiano, Kalmasilmä ja Galápagos. Alun perin Vonnegutin lukeminen oli ylipäätään vähän sattumaa: hän tuntui kovin kanonisoidulta eikä siten niin kiinnostavalta, mutta niin vain antikvariaatista kerran otin hänen kokoelmansa ilman että olisi pariin viikkoon muuta luettavaa, ja siitä se sitten lähti. Ei ollut syytä lopettaa lukemista.
Lähes kaikki Vonnegutin romaanit lukeneena huippukaudeksi hamottuu 1961-1973 eli Äiti Yöstä aina Mestarien aamiaiseen. Tämä kausi onkin hyvin katettu Keltaisen kirjaston toisella sadalla – Teurastamo 5 ennätti ilmestyä jo ensimmäisen sadan aikana. Eivät myöhemmätkään teokset kehnoja ole, tosin lukemieni arvioiden perusteella Ajanjäristys saattaa sellainen ollakin.
Italo Calvinolta olin lukenut teokset Näkymättömät kaupungit, Jos talviyönä matkamies ja Tämä vaikea elämä. Kahden ensin mainitun lukemisesta on jäänyt jotain mieleen: Näkymättömät kaupungit oli työmatkalukemistoa Savonlinnan ja Punkaharjun välisellä bussimatkalla, ja Jos talviyönä matkamies oli ärsyttävyydessään ihastuttava. Se härnäsi ja petti odotuksia juuri oikealla tavalla. Keltaisen kirjaston toiselle sadalle sijoittunut aikaisemmin lukemat Marcovaldo oli lähestulkoon näiden kahden erityisesti mieleen jääneen teoksen tasoa – Calvino saattaa olla parhaimmillaan lyhyissä ideoiden varaan rakentuneissa jutuissa.
Günter Grass tulee Keltaisen kirjaston kirjailijaksi vasta toisella sadalla. Kampela on sarjan 150. teos ja sellainen, jonka olin lukenut jo ennen urakan aloittamista. En tarkkaan muista miksi – luultavasti se oli havainto paikallisessa antikvariaatissa ja tarttui jostakin syystä mukaan. Se oli aikamoinen elämys. Pitkä kirja – jollaisia lähtökohtaisesti karsastan – mutta sivumäärästään huolimatta ja osin sen ansiosta oikein kiinnostava. Grassin Koiranvuosia on samankaltainen kokemus kuin Kampela. Se tasapainoilee historian ja nykyisyyden, erityisen ja yleismaailmallisen sekä reaalimaailman ja fantasian välillä niin, että ainakin tämä lukija vain antautuu. Nämä teokset ovat kuin omia pienoismaailmojaan, jotka kuitenkin tuntuvat kurkottavan sisältämään myös meidän maailmamme. Huimaa!
Mutta kuinka helpottunut olinkaan, kun selvisi ettei tarvitse kirjoittaa blogimerkintää aiemmin luetusta Kirjailijakokouksesta! En olisi osannut kirjoittaa siitä mitään järkevää, niin sidoksissa se on saksalaiseen ja yleiseurooppalaiseen historiaan sekä kirjoitusajankohtansa keskusteluihin.
Grassia on luvassa Keltaisen kirjaston kolmannella ja neljännellä sadalla. Saa kuitekin nähdä, tulenko koskaan lukemaan sitä klassisinta eli Peltirumpua, se kun ei ole Keltaisen kirjaston teoksia.
On ollut todella hyvä huomata, että vaikka olin lukenut ennakkoon useita itseäni kiinnostavien kirjailijoiden teoksia Keltaisen kirjaston toiselta sadalta, ei sarjan kiinnostavuus ole tyhjentynyt heihin. On siis ollut hyvä jatkaa kolmannelle sadalle.