Taannoin pähkäilin, kuinka kirjoittaa novellikokoelmasta. Pitäisikö keksiä läpileikkaava tarinallinen teema vai tiivistää erillisiä juonia? Amos Ozin kahden tarinan nide on tältä osin helppo. Molemmissa tarinoissa mennään kuolemaa kohti.
Voin rehellisesti sanoa, etten kiinnittänyt teoksen nimeen huomiota ennen kuin suljin kannet saatuani lyhyen luku-urakkani päätökseen. Kokoelma on siis Kuolemaan asti. Molemmat tarinat vievät henkilöitä kuolemaa kohti – matkan varrella muiden ja lopulta omaansa – ja ne kestävät likimain kuolemaan asti, tai ainakin niin kauan että tuntuu selvältä, ettei muita mahdollisia kohtaloita ole. Siihen tarina onkin hyvä päättää. Näistä henkilöistä ei sen oivalluksen jälkeen ole muuta kerrottavaa.
Tietenkin on hyvin arkipäiväinen toteamus, että ihmiselämä päättyy kuolemaan. Näissä tarinoissa kuolema on paitsi vääjäämätön päämäärä niin myös työkalu päähenkilöille tai näiden vastustajille. Se on sekä kaikkien tiedossa oleva loppu että matkan maisema. Kuolema on yhtä lailla itsestään selvästi näkyvillä kuin myös varjoissa ja väkijoukoissa vaaniva salaliitto.
Kuolemaan asti on kaksi tarinaa kuoleman monista eri puolista – tosin vapautuksena se ei näyttäydy.