Olin luultavasti lukenut useimmat Italo Calvinon kirjoittamat keltaiset kirjat jo ennen kuin aloitin urakkani sarjan parissa. Olin yllättynyt, kun huomasin etten ole Marcovaldoa vielä lukenut – vaikka se on ollut kirjahyllyssä pitkään.
Marcovaldo eli vuodenajat kaupungissa on novellikokoelma, jossa keskushenkilönä on muuan työmies Marcovaldo. Ihastuttavaa kokoelmassa on se, että Marcovaldo perheineen ja töineen on vain väline saada ideat ja tunnelmat lukijalle. Kokoelmassa ei ole sen läpi etenevää tarinaa, ja novellien sisälläkin tarinan eteneminen on vähämerkityksistä. Tärkeintä ovat ideat.
Joskus lopetukset antavat tapahtumille uuden merkityksen. Välillä aloitus on tärkein. Marcovaldossa monen novellin aloitus luo lukijan mieleen kokonaisen mahdollisen tarinan:
Oli aika jolloin yksinkertaisimmissakin ruuissa oli uhkaa, petosta ja juonta (”Missä joki on sinisempi”).
Kello kuusi illalla kaupunki joutui kuluttajien käsiin (”Marcovaldo valintamyymälässä”).
Kissojen kaupunki ja ihmisten kaupunki ovat toistensa sisällä mutta ne eivät ole yksi ja sama kaupunki (”Itsepäisten kissojen puutarha”).
Kirjailijan ei tarvitse sen jälkeen enää tehdä paljon.
Välillä aloitus johdattaa johonkin vähemmän maagiseen mutta silti hyvin merkityksellisen tuntuiseen tarinaan.
Sille, jolla on epäviihtyisä koti, elokuva on mieluisin turvapaikka kylminä iltoina ”(Väärä pysäkki”).
Talvi meni ja jätti jälkeensä reumaattiset kivut (”Ampiaishoito”).
Ilo, jonka tuottaa tuo eväpakiksi sanottu pyöreä ja litteä astia, on kaikkea se että siinä on kierettävä kansi (”Eväspakki”).
Näissä on kuin annos Markus Kajoa: lukija alkaa odottaa, että kohta oivallusten ja havaintojen kautta nähdään arjessa jotain uutta.
Ei tarvita mitään etenevää tarinaa – tarvitaan idea ja sille kulkuväline!