Elokuvapohdintoja: Fingerpori ja Watchmen

Katsoin hiljattain Fingerpori-elokuvan. Elämänlaadun kannalta se oli toki huono idea: teoshan on varsin kehno. Mutta entä jos sitä ajattelee tämän blogin tunnuslauseen – ”kyse on tarinoista” – kautta? Onko se tarinana tai tarinoina huono ja jos on niin miksi?

Fingerpori on strippisarjakuva. Sen päätarkoitus on siis kertoa noin kolmen ruudun vitsejä. Ne eivät ole tarinoita muuta kuin siinä minimalistisessa mielessä, että niissä on alku, keskikohta ja loppu ja että jotain tapahtuu alun ja lopun välillä. Tämän pidempiä tarinoita ei strippisarjassa tarvita.

Elokuva kuitenkin vaatii tarinaa eri tavalla. Tarvitaan pidempi kaari – kolmen ruudun vitsi ei riitä mihinkään. Mutta miten strippisarjakuvan kääntää elokuvaksi? Tarkka käännös ei oikeastaan ole mahdollinen, sillä perusidea ei voi käännettynä enää toteutua. Siksi elokuvan henkilöt eivät ole oikeastaan enää samoja kuin sarjakuvassa: alun perin he ovat lähinnä pakollisia välineitä toistuvien vitsien rakentamiseksi – elokuvassa he tarvitsevat jonkinlaisen kaaren, kenties myös aavistuksen kehitystä ja sisäistä elämää.

Tämän lisäksi elokuvassa strippejä kuvitetaan – ilman mitään kunnon tarinaa, vähän kuin taustakankaana – jotta mahdollisimman monen suosikki pääsisi mukaan. Lopputulos on kuitenkin se, että käännöksessä strippisarjakuvan idea on hukattu ja henkilöiden tarinat ovat kiusallisen teennäisiä, ja irralliset näytellyt sketsit eivät lisää mitään alkuperäisiin strippeihin.

Voiko sarjakuvaelokuva epäonnistua, jos se pyrkii kuvittamaan uskollisesti alkuperäisteosta. Ainakin Watchmenin tapauksessa näyttää siltä – tietystä näkökulmasta. Alkuteoksiltaan Fingerpori ja Watchmen eroavat tietenkin niin, että jälkimmäisen taustalla on tarinallinen sarjakuva, suorastaan romaani sarjakuvan muodossa. Sitä ei siis tarvitse ensin kääntää – eli siihen ei siis tarvitse pakottaa tarinaa, joka todellisuudessa samalla myös muuttaa hahmot toisiksi.

Mutta onnistuuko merkityksen kääntäminen? Yhden ihan perustellun tulkinnan mukaan Watchmen-sarjakuva oli aikansa supersankarisarjakuvan dekonstruktiota – vähän epätarkasti ilmaistuna lajityypin oletusten aukikirjoittamista ja esittämistä muussa kuin totutussa valossa. Tavallaan sarjakuva esitti supersankarisarjakuvien hahmojen mahdottomuuden todellisessa maailmassa – tai sen, että supersankarit mahdollistavan maailman pitäisi ehkä olla aika kurja paikka.

Watchmen-elokuva ei tätä esittänyt. Jos olisi kääntänyt sarjakuvan merkityksen, olisi se pitänyt pelkästään kohtausten näyttelemisen sijaan kirjoittaa niin, että elokuva olisi ollut aikansa supersankarielokuvien dekonstruktio. Silloin tarina ja hahmot olisivat voineet olla toisenlaisia, mutta suurista poikkeamista huolimatta merkitys olisi saattanut kääntyä.

Sovittaminen taiteenlajista toiseen on vaikeaa. Fingerpori epäonnistuu elokuvana, kun siihen joudutaan kehittelemään tarina strippien ympärille. Watchmen epäonnistuu elokuvana, kun se ei käännä sarjakuvan tarinan merkitystä.

Jos kysytään, kumman katsoisin mieluummin uudestaan, vastaus olisi epäröimättä Watchmen. Oli se ihan komea elokuva kuitenkin.

Kategoria(t): elokuvat ja televisio Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *