Novellikokoelmat ovat vähän haastavia tässä blogisarjassa. Nostaako esille jotain ainutlaatuista monista tarinoista, kohdistaa valokeila tiettyyn tarinaan vai hakea tarkasteluun jotain kaikille tarinoille yhteistä?
Täytyy myöntää, että Thomas Mannin kokoelmasta Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia muistan aika vähän tarinoita. Ei mennyt kovin kauan, niin ne kaikki sekoittuivat päässäni osiksi tietynlaisen tunnelman kudelmaa.
Tuota kudelmaa voisi kuvata voimakkaiden sisäisten tuntemusten ja maltillisten ulkoisten tapahtumien yhdistelmäksi. Novellien miljöö on useimmiten porvarillinen – siis aikansa suhteellisen hyväosaiset ihmiset viettävät aikaa keskenään. Vaikka oltaisiin parantolassa, kaikkea värittää maltillisuus.
Vai onko kyse siitä, että sisäiset kokemukset on kuvattu niin voimakkaina ja vivahteikkaasti, että hahmojen ulkopuolella ja hahmoille voi tapahtua mitä tahansa ja silti se tuntuu vähäeleiseltä ja hillityltä. Niminovellin päähenkilö menehtyy lopuksi – ja se tuntuu pikkuasialta verrattuna niihin ajatuksiin, joita kauniin pojan näkeminen ja seuraaminen hänen mieleensä virittää. Myös novellin ”Petetty” päähenkilö kuolee yllättävän ja ankaran sairauden jälkeen, mutta sitä edeltävä rakkaudesta – vai himosta – huumaantuminen tuntuu kovin paljon intensiivisemmältä kokemukselta kuin tuskallinenkaan kuolema.
Kokoelmassa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia kuolema Venetsiassa on sivuseikka. Paljon tärkeämpiä ovat ennen kuolemaa koetut tunteet ja ajatukset. Ne ovat varsinainen tarina – vaikka ne eivät mihinkän johtaisikaan.