James Salterin Kiitävät vuodet on mielenkiintoinen tarina. Se ei tunnu aluksi käynnistyvän ollenkaan, ja sitten se yhtä äkkiä loppuu.
En ole ollankaan sitä mieltä, että hidas käynnistyminen – oleilu, viipyily, tunnustelu – olisi tässä tarinassa tylsää. Joitakin teoksia lukiessa saatan ihmetellä, kun tarina ei etene, mutta Kiitävissä vuosissa tuntuu kuin tämä tarinan muoto on myös sen sisältöä – osa tarinaa.
Tarinan päähenkilöinä on aviopari, jolla kaikki on hyvin: iso talo, lapset, varallisuutta – kaiken kaikkiaan menestystä enemmänkin kuin voi kohtuudella odottaa. Jos elämä ei olekaan vielä ihan valmis, niin valmiin elämän elementit on jo tuotu tontille.
Puolisot käyvät vieraissa ja tuntevat kaihoa johonkin muuhun kuin mitä heillä jo on ja mitä todennäköisesti on vielä tulossa. Erityisiä ongelmia ei ole, mutta he eroavat.
Juuri mikään ei muutu. Elämä vain jatkuu. Käänne onkin melko näennäinen.
He kohtaavavat vaikeuksia ja iloja edelleen hitaasti jatkuvassa elämässään. Niin he olisivat varmaan kohdanneet yhdessäkin. Vaimo menehtyy melko nuorena harvinaiseen sairauteen – mutta niin olisi varmaan käynyt naimisissakin.
Lapset kasvavat, mies vanhenee. Hän jotakuinkin löytää sovun kaiken kanssa. Hän olisi varmaan onnistunut siinä myös ollessaan naimisissa.
Kiiltävät vuodet ei kuitenkaan ole mikään katumuskertomuskaan. Se vain on – niin kuin elämäkin. Se vain menee, tai koska sen huomaa vasta jälkikäteen, meni.