Tämä blogi ei varsinaisesti ole kirja-arvosteluja varten. Täytyy kuitenkin heti alkuun sanoa, että Liu Cixinin Pallosalama on aika vaatimaton romaani.
Tai menköön: huonoin, jonka olen vähään aikaan lukenut. Sen heikkoudet ovat pitkälti samat kuin ”Muistoja planeetta Maasta” -trilogian heikkoudet, mutta vahvempina, ja suositun romaanikolmikon varsinaiset vahvuudet eivät tässä romaanissa juuri näyttäydy.
Päähenkilöllä on trauma pallosalamasta, jonka vuoksi hän menetti vanhempansa. Hän pyrkii selvittämään niiden arvoituksen. Hän ohjautuu kehittämään aseteknologiaa. Sivuhenkilössä pyritään moraaliseen kompleksisuuteen. On kvanttilomittumista ja yhtä aikaa elävänä ja kuolleena olemista tavalla, jonka pitäisin varmaankin herättää ihmeen tuntua.
Niin, ja sitten on ilmeisesti maailmansota, josta ei kerrota juuri sen enempää, mutta pallosalamatutkimukseen perustuvan aseen uhka lopettaa sen. Ainakin tälle lukijalle on hyvin turhauttavaa, että globaaleista koko maailmaa uhkaavista tapahtumista, tieteellisestä kehityksestä ja ihmisen sisäisistä pohdinnoista kerrotaan yhtä epäonnistuneesti. Pallosalama ei ole tarina kunnolla mistään.
Tieteiskirjallisuudessa heikko ihmiskuvaus ei ole mitenkään uusi tai tuntematon asia. Ilman hyvää ihmiskuvausta voi pärjätä, mutta silloin pitää välttää kirjoittamasta teemoista, jotka vaatisivat sitä. Robert L. Forwardin Lohikäärmeen muna esittää kiehtovan ajatuksen elämästä neutronitähden pinnalla, mutta ei ainakaan muistaakseni yritäkään mennä henkilöidensä kasvun ja persoonallisuuden dynamiikkaan kovinkaan syvälle. Ursula K. Le Guinin teokset puolestaan sisältävät hienoa ihmisten ja yhteisöjen kuvausta, joissa olisi ollut aivan turhaa mennä spekuloimaan sivutolkulla siitä, kuinka välittömän kommunikaation laite ansiibeli toimii.
Pallosalama ei toimi.