John Irvingin Vesimies tuntuu kirjoittajan myöhempien romaanien harjoitelmalta. Käänteet eivät ole aivan yhtä rajuja ja henkilöiden sukujen taustoja ei käydä läpi niin yksityiskohtaisesti kuin myöhemmissä Irvingin tunnetuimmissa teoksissa. Näin jälkikäteen arvioituna hänet useimmilla lukijoille tutuin tyylinsä on tunnistettavissa mutta ei vielä hyvässä tai pahassa sellaisessa paketissa kuin se vaikkapa Garpin maailmassa oli.
Vesimiehessä on kuitenkin yksi kirjallinen ja tarinaan vaikuttava tekniikka, jota ei sellaisenaan lukemassasi myöhemmässä tuotannossa kai ole. Tarinan edetessä vihjaillaan, että sen päähenkilöllä on ajatus romaanin kirjoittamisesta, ja Vesimiehen viimeiset sanat yhdessä ensimmäisten kanssa vahvistavat sen, että teosta voidaan lukea paitsi John Irvingin niin myös sen päähenkilön kirjoittamana romaanina.
John Irvingin yksikön ensimmäisessä persoonassa kirjoitettutuja teoksia on voinut ennenkin vaivatta pitää epäluotettavian kertojien tarinoina. Nyt tarinan voi lukea epäluotettavan kertojan kirjoittamana romaanina. Vaikka kertoja olisi kuinka rehellinen tai epäluotettava tahansa, romaanikäsikirjoitus ja varsinkin toimitettu ja painettun romaani on kehystetty eri tavalla kuin meidän maailmassamme romaanina julkaistu mutta tarinan sisäisessä maailmassa vailla romaanin olemusta oleva tarina.
Tämän kehystyksen takia myöhempiä teoksia miedommat käänteet tuntuvat lukemisen jälkeen liioitelluilta siihen nähden, mitä luultavasti tapahtui tarinan ”oikeassa maailmassa” ennen kuin päähenkilö kirjoitti niihin perustuvan romaanin. Toimitetun ja kustannetun tarinan pitäsi olla mielenkiintoisempi kuin oikea elämä – ainakin jollakin tavalla tapahtumiltaan valikoitu ja näkökulmaltaan jälkikäteen yhtenäistetty.
Siis: päähenkilön elämä ei voinut olla kirjassa kerrotulla tavalla kiinnostava, vaikka se onkin paljon maltillisempi kuin myöhempien tarinoiden päähenkilöiden elämät.