Isaac Bashevis Singerin ”Kaksi maailmaa” -kokonaisuuden ensimmäisen osan eli Nousee päivä, laskee päivä kohdalla kirjoitin seuraavaa:
Nämä tulisi ehkä lukea rinnakkain tai lyhyessä ajassa peräjälkeen eikä vuosien erolla teosten välissä. No, jälkimmäinen osa on numeroltaan 302 eli tulee luettavaksi jo muutaman kuukauden kuluttua.
Reilu kolme kuukautta siinä meni ja Illan tullen, yön pimeten on luettu.
Tuntui kuin olisin aloittanut keskeltä romaania, jota luin viimeksi vuosia sitten. Kyllä, tämä sukunimi on tuttu… Aivan, jollakulla oli tällainen tilanne… Niin, tämä hahmo on kehittynyt näin sitten viime näkemän…
Kokemus kahden niteen tarinoista – oikeastaan vaikeuksista muistaa, miten tarinoiden kokonaisuus kulkikaan, herää kysymyksiä: Onko tärkeää, että muistaa juuri näiden kuvitteellisten henkilöiden elämän käänteet vai onko niin, että he edustavat aikansa ihmiskohtaloiden esimerkkitapauksia tai jopa jotain ajatonta ristiriitaa ihmisen olemisessa? Tälläin elämäkertojen hahmottumisen sijaan tunnelmien välittyminen voi olla merkityksellisempää.
Palaan edellisen osan virittämiin mietteisiin. Jos olisin lukenut nämä niteet peräjälkeen, olisin saanut erilaisen tarinan kuin nyt. Se olisi ollut voimallisemmin kokoelma toisiinsa nivoutuvia elämäkertoja tai sukujen kronikoita. Olisin voinut seurata kohtaloita ja vuorovaikutusten kudelmia läpi kokonaisuuden.
Nyt sen sijaan – molemmat niteet luettuani – sain pikemminkin välähdyksiä tapahtumista, jotka liittyivät voimakkaiden tunteiden sävyttämiin hämäriin muistikuviin. Ihmisten tarinat irtosivat konteksteistaan, mutta ikiaikaisemmat jännitteet, tunteet ja tuskat säilyivät.
Yksilöiden tarinoita, sukujen tarinoita, juutalaisen kansan tarinoita, ihmiskunnan tarinoita – jotain kaikista näistä kertoi Singerin kahden maailman kokonaisuus.