Muisteluihini kolmannesta satasesta mahtui hyvinkin Peter Høegin teoksista innostuminen. Voi olla, että jos olisin lukenut häntä nuorempana, olisin saattanut vaikuttua samalla tavalla syvällisesti kuin teini-iässä Jean-Paul Sartren Inhosta. Nyt kokemukset taitavat olla kauttaaltaan laimeampia.
Tiesin Høegin Kuvitelman 20. vuosisadasta olevan romaani, mutta sen kaksi ensimmäistä lukua saivat minut samanlaiseen lukutapaan kuin pitkien novellien kokoelma Kertomuksia yöstä. Ennenkin olen kuvannut sen jokaisen tarinan olleen kuin oma maailmansa ja niiden maailmojen juuri tuota tarinaa varten olemassa.
Kaksi ensimmäistä lukua vaikuttavat aluksi ymmärrettävästi irrallisilta, koska ne panevat alulle tarinan, jossa kaksi juonnetta lopulta yhtyvät. Ensimmäisesä tarinoissa kohdataan kartano, jossa kuluva aika yritetään pysäyttää, ja syrjäänvetäytyvä lehtikeisarinna, joka kykenee käynnistämään koneiston, joka julkaisee uutisia tulevista tapahtumista. Pyhimysmäinen tyttö kahdentuu. Tarinat pikkurikollisesta tekevät hänestä legendan. Tunnelma on kaiken kaikkiaan erikoinen.
Fantasiamaiset elementit kuitenkin vähenevät koko romaanin tarinan edetessä – tai ainakin luulen niin. Tietty raadollisuus – todenkaltaisuus – saa tilaa, kun kaksi juonnetta lähentyvät toisiaan.
No, viimeisessä luvussa toinen silloisista päähenkilöistä on raskaana kuusi vuotta. Oikeastaan jää vähän epäselväksi, oliko se todella niin vai tuntuiko vain siltä. Høegin tyyli ja tarinan alkuvuosikymmenet ovat kuitenkin sellaiset, että kuuden vuoden raskaudenkin saattaisi uskoa.
Romaanin alaotsikko on ”Tanskan unelmien historia”. En tiedä, tekeekö tarinalle oikeutta se, etten tunne Tanskaa tai sen unelmia. Silti pääsin lukemaan erityisen kiehtovan tarinan ehkäpä juuri niistä.