Tässä blogissa on kyse tarinoista. Graham Greenen kokoelmassa Nollapiste on neljä tarinaa. Niille tekisi vääryyttä lukemalla niitä väkisin tarinoina tarinoista. Kaksi ensimmäistä eli pienoisromaani ”Puutarhan alla” ja novelli ”Morinin luona” sellaisia kuitenkin ovat. Keskityn ensin mainittuun.
Kertomuksessa ”Puutarhan alla” eri aikojen ja eri ihmisten – niin yksilöiden, sukujen kuin kulttuurisen varannon – tarinat kohtaavat. Pienoisromaani alkaa hetkestä, jossa monen elämässä alkaa ikään kuin uusi luku: päähenkilö saa tietää kuolevansa. Hän palaa käymään lapsuudenkodissaan, jossa kohtaa muun muassa veljensä.
Muistikuvat ja niihin liittyvät sekä niitä yhdistävät tarinat rakentavat rakentavat minuuttamme. Sitä sopii kokeilla vaikka virittämällä keskustelua armeija-ajoista – vaikka asepalvelus ei enää niin normatiivinen elämäntapahtuma olekaan. Tarkastellessaan kotipaikkaa päähenkilö ja hänen veljensä myös muistelevat menneitä, ja muistavat myös eri tavalla sen, kuka sukulaisista piti mistäkin asioista talossa tai puutarhassa.
Päähenkilö muistelee lapsena kirjoittamaansa seikkailukertomusta, jota ainakin hänen omien muistikuviensa mukaan äitinsä paheksui. Hän löytääkin tuon tarinan – ja kuinka ollakaan, sekin on monella tavalla erilainen kuin muisti, ja kietoutuu ehkä lapsuuden tapahtumiin tavoilla, jotka aikuisena lukiessaan ymmärtää eri tavalla kuin kirjoittaessaan. Suuri osa novellista ”Puutarhan alla” sijoittuu uneen, joka lapsena kirjoitettua kertomusta innoitti, ja tässä uneen – tai ehkä siitä myöhemmin rakennettuun muistoon – tuodaan vielä yksi tarina, eli jonkinlainen pyhän perheen toisinto. Sillä lienee oma merkityksensä kaikkien muiden tarinoiden ristikkäisissä kudelmissa.
Ihmiset kertovat, kirjoittavat ja lukevat tarinoita. He suunnittelevat ja muistelevat tarinoita. Oikeastaan ihmiset ovat itsekin monenlaisten tarinoiden kokoelmia.