Katsotaan taas taaksepäin. Blogissani ei ole omia merkintöjä jokaiselle Keltaisen kirjaston kirjalle vaan vain niille, jotka luen tässä urakassa. En siis lue jo lukemiani uudelleen tai muistele niitä merkintöihin saakka. Muistelen kuitenkin nyt kirjoja 201–300, jotka olin lukenut ennen urakkaa.
Niitä ei ole monta, ja ne ovat kirjailijoilta, jotka ovat tässä jo luettujen sarjassa tuttuja. Ensimmäisestä sadasta olin lukenut ennen urakkaa useita Ernest Hemingwayn, Italo Calvinon ja James Joycen teoksia. Toisesta satasesta olin lukenut ennakkoon 15 kirjaa ja kaikki ne olivat kolmelta kirjoittajalta: Kurt Vonnegut, Italo Calvino ja Günter Grass. Kolmannessa satasessa Grassin tilalla on José Saramago.
Kolmannessa satasessa näitä jo luettuja kirjoja on jo aika vähän. Melkein kaikkia yhdistää se, että ne eivät ole tekijänsä bibliografiassa mitään erityisiä merkkiteoksia.
Italo Calvino: Herra Palomar. Tämä on mitaltaan vaatimaton mutta sisällöltään kiehtova tarina. Sen loppu on erityisen hieno. Lainattakoon viimeinen kappale tähän (suomentanut Liisa Ryömä):
”Jos ajan täytyy loppua, sitä voi myös kuvata, hetki hetkeltä”, Palomar ajattelee, ”ja jokainen hetki venyy sitä kuvattaessa niin ettei sen loppua enää näy.” Hän päättää ryhtyä kuvaamaan elämänsä jokaista hetkeä, eikä enää ajattele olevansa kuollut ennen kuin on kuvannut ne kaikki. Samalla hetkellä hän kuolee.
Kokonaisuus on muodon ja sisällön hieno liitto.
Kurt Vonnegut: Siniparta ja Hokkus pokkus. Nämä ovat tekijänsä myöhäistuotantoa kuten Herra Palomar oli Calvinon. Siniparta tai Hokkus pokkus eivät eivät ole muodon ja sisällön hieno liitto. Kumpikin on elämäkertatyyppinen teos – ei toki Vonnegutin vaan tarinan päähenkilön – jonka tapahtumissa on oma vinoutuneisuutensa, mutta jos näissä jotain erityistä kekseliäisyyttä tai kiinnostavuutta oli, se ei ollut minun tavoitettavissani. Jos näiden kirjoittaja ei olisi ollut Vonnegut, niitä tuskin olisi nähty Keltaisessa kirjastossa. Viimeistä romaania eli Ajanjäristystä ei sitten siinä julkaistukaan.
José Saramago: Kertomus sokeudesta. Suhteeni Saramagon teoksiin on jännitteinen. Toistan itseäni, mutta todettakoon taas, että hänen erikoinen tyylinsä – varsinkin kun se pysyy samana teoksesta toiseen – ei palvele tarinaa. On hyvin todennäköistä, että Kertomus sokeudesta oli ensimmäinen lukemani Saramagon romaani. Se jätti minut hämmennyksen valtaan – siis vääränlaisen hämmennyksen. Mietin, mikä tässä kirjailijassa on niin erikoista. Toki tarina sokeutuvasta kaupungista on mielikuvituksellinen ja mahdollistaa hyvinkin symboliset tulkinnat. Se, ettei hahmoja nimetä, on mielenkiintoista. Muu tyylillinen vaikeaselkoisuus tuntuu itsetarkoitukselliselta tai laiskalta, vaikka ei välttämättä ole sitä. Tämäkään ei siis ole muodon ja sisällön hieno liitto.
Kolmannessa satasessa oli siis vain muutama ennakkoon luettu teos. Onkohan seuraavassa satasessa ensimmäistäkään?