Neljäs sataluku alkaa Robertson Daviesin romaanilla Velho mieheksi. Se on tarina, joka on melkein tarina parantavista tarinoista tai elämäntarinan ymmärtämisesta parantamisen välineenä, mutta ei lopulta kuitenkaan.
Suurimman osan viidestäsadasta sivustaan Velho mieheksi etenee kuin mikäkin John Irvingin teos, vaikka ei varsinaisesti alakaan päähenkilöstä vanhemmista tai isovanhemmista tai ole samalla tavalla uskallettu. Romaani dokumentoi päähenkilönsä matkaa lapsesta hieman eriskummalliseksi lääkäriksi ja kohti vanhuutta.
Varmaankin neljännensadan sivun lähestyessä aloin miettiä, että mistä Velho mieheksi varsinaisesti kertookaan. Se vain eteni ja eteni. Mutta etenikö se minkään keskeisen konfliktin tai kantavan teeman varassa eli oliko se tarina mistään? Enimmäkseen en ole varma. Lapsuuden ja nuoruuden ystävät ja jännitteet jäävät taustalle, kunnes ne teoksen loppupuolella palaavat kuin ollakseen mukana jonkinlaisessa huipennuksessa, mutta tämä selkeä tarinamaisuus sitten alleviivaakin tarinan keinotekoista luonnetta – siis sitä, että kyse on keksityistä jutuista.
Entä ne parantavat tarinat? Päähenkilö tekee lääkärintyötään osin omintakeisella ”psykosomaattisella” otteella, joka herättää kiinnostusta mutta myös epäilyksiä. Hän kuuntelee potilaidensa elämäntarinoita ja herättelee heitä toimimaan toisin elämässään, jotta heidän vaikeasti parannettavat sairautensa – tai vaivat, jotka eivät varsinaisesti ole sairauksia ensinkään – eivät haittaisi arkea niin paljon. Kuuntelemalla tarinoita ja ravistelemalla niitä hän on muuttamassa potilaidensa elämäntarinoita toisenlaisiksi. Tällä lienee lähtökohtansa päähenkilön lapsuuden vakavassa sairaudessa, jota hoitamaan kutsuttiin reservaatin parantaja ja hänen taruolentonsa.
Kysymykseksi kuitenkin jää se, mistä tämä tarina – Velho mieheksi – kertoo. Se olisi voinut todella olla tarina parantavista tarinoista, mutta ei kuitenkaan ollut.