Tämä blogi ei ole kirja-arvosteluille, mutta todettakoon kuitenkin seuraava: Pasi Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia on sellainen romaani, jossa kirjoittajan varhaisissa novelleissa osoittama potentiaali näyttäytyy todentuneena ja ilman sellaisia säröjä, jotka aikaisemmissa romaaneissa jättivät pienen pettymyksen jälkimaun.
Yksikään Jääskeläisen aikaisemmista teoksista ei ole huono. Jokainen on ilmestymisvuotensa mielenkiintoisimman suomalaisen kirjallisuutensa joukossa. Novelleihin jo Portti-lehden aikaan ihastuneena olen kuitenkin jäänyt kaipaamaan jotain samankaltaista haltioitumisen tunnetta. Ehkä sitä ei voi enää keski-iässä kokea kuten teininä, mutta uskon Kuurupiilon anatomian vievän likimain niin lähelle sitä tunnetta kuin minun on mahdollista enää päästä.
Kuurupiilon anatomian tarinasta on vaikea sanoa paljonkaan tapahtumien ketjuna. Varsinkin lopussa ajan ja todellisuuden tasot hajoavat – tai paljastuvat – niin, että teosta ei kannata yrittääkään ymmärtää lineaarisesta, vaan se on otettava kokonaisuutena, joka tavalla tai toisella on vihjaillut itsestään pitkin matkaa.
Kerronta vetää edetessään mattoa lukijan jalkojen alta ja hämmentää, mutta sopivalla tavalla. Käänteet tai paljastukset saavat kyseenalaistamaan sen, mitä tarinassa onkaan aikaisemmilla sivuilla tapahtunut. Uudelleentulkintojen vaade ei kuitenkaan mitätöi lukijan ponnisteluja, vaan kunnioittaa vähänkään tarkkaavaisemman lukijan käyttämää aikaa. Kuurupiilon anatomia tarjoilee hedelmällistä hämmennystä.
Teoksessa on tarinoita ainakin rikkonaisista ja rikotuista yksilöistä. Samalla siinä on yksilöt ylittäviä tarinoita siitä, kuinka kukin sukupolvi sekä kapinoi että asettuu. Siinä on tarinoita – unelmia – jotka eivät toteudu, ja tarinoita jotka täytyy tulkita uudelleen. On myös tarina, jonka päähenkilön on kuoltava, jotta hänen tarinansa säilyy muille arvokkaana ja toivoa tuovana. Kuurupiilon anatomia kertoo myös uutisotsikoissa ja nettifoorumeilla myös meidän maailmassamme käynnissä olevaa tarinaa, jossa fasismi saa jalansijaa ja tasa-arvon ja vapauden vallankumous syö lapsensa niin, että ryhdytään vaalimaan puhdasoppisuutta ja pelkäämään sanoja niiden edustamien asioiden sijaan.
Kuurupiilon anatomia on hieno tarina täynnä erilaisia tarinoista, jotka kietoutuvat toisiinsa ja teoksen ulkopuoliseen maailmaan.