Joskus lukemistani muista kuin Keltaisen kirjaston kirjoista ei tule blogimerkintää. Se johtuu yleensä siitä, että minulla ei ole mitään erityistä sanottavaa niistä. Michael Moorcockin Teräksinen tsaari koki tämän kohtalon. Alastair Reynoldsin romaaneille Varjokapteeni sekä Luiden hiljaisuus oli hyvin lähellä käydä samoin.
Keksin kuitenkin sopivan näkökulman. Se on pituus.
Kirjoitin Reynoldson trilogian ensimmäisestä osasta näin:
Kostajassa harmittaa se, että siinä kerrottua kerrottua tarinaa paljon kiinnostavampaa on se, mitä tapahtui galaksissa ennen kuin tämä kertomus pääsi alkamaan. Puitteet ovat toki Reynoldsin vakiotavaraa: vanhoja sivilisaatioita, monta kertaa unohtuneita historioita, taikuutta muistuttavaa vierasta muinaista teknologiaa. Ne tarjoavat tarpeellisen taustan ja motivaation tarinan käänteille, mutta tarinan edessä mietin monta kertaa, enkö voisi lukea kostotarinan sijaan näistä vuosituhansien takaisista tapahtumista.
Minulle tarjottu tarina ei siis kiinnostanut niin paljon kuin maailman tausta, mutta olin toiveikas. Uskoin, että ehkäpä kaikki kietoutuisi vielä yhteen ja kirjoitin:
Myös tarinat, joihin Kostaja vihjaa tulevaisuudessa, ovat kiinnostavamman tuntuisia kuin nyt kerrottu kostotarina. Romaani on ilmeisesti sarjan aloitus. Sen kannalta on lupavaa, että loppuratkaisu herättää kiinnostuksen. Tällaisena romaani on kuitenkin itseään mielenkiintoisempien mutta enimmäkseen kertomattomian tarinoiden välissä.
Nyt olen lukenut koko trilogian eli ensimmäisen osan Kostaja lisäksi noin 1100 sivua.
En saanut sitä mitä toivoin. Miljöö oli edelleen kiinnostavimmillaan alussa, ja kun viimeisen noin viidenkymmenen sivun aikana sen tausta raottui uudella tavalla, se tehtiin äärimmäisen epäuskottavalla ja epätyydyttävällä tavalla.
Mikä yleensä oikeuttaa romaanin pituuden? Väitän, että tarinan tulisi olla niin lyhyt kuin mahdollista. Kaikki tarpeeton pidentäminen vie lukijan aikaa ja, ajan ollessa rajallinen, mahdollisuuksia muilta tarinoilta.
Reynolds saattaa kuvata taisteluja avaruudessa pitkään ja huolellisesti. Hän saattaa kuvata myös juonitteluja ja sosiaalisia jännitteitä sivukaupalla. Jossain vaiheessa näitä kuvauksia tulee käänne tai paljastus, joka tavallaan oikeuttaa pitkän kuvauksen. Reynolds ei tosin ole niin taitava kirjoittaja, että jokainen sana olisi todella oikeutettu.
Ja onhan tapahtumien taustan ja maailmankaikkeuden historian vihjailuun käytetty sivuja. Välillä tuntuu, että tarina menisi johonkin pisteeseen, jossa sen tapahtumat ja edeltävä vuosimiljoonien historia kietoutuisivat kunnolla yhteen.
Niin ei tapahdu. Onko sivuja silloin käytetty turhaan? Mielestäni on. En tarkoita sitä, että minkä tahansa tarinan jokaikisen sanan tulisi olla sellainen, että jättämällä yhdenkin pois tarinan viimeinen lause muuttuu käsittämättömäksi. Nyt vain tuntuu siltä, että kiehtova miljöö ei liitykään tarinaan juuri millään lailla – ja olen kuitenkin käyttänyt tuntitolkulla aikaa tähän kirjakolmikkoon.
Kostajasta kirjoitin näinkin:
Saattaa tietenkin olla, että tarinoiksi aukaistuina nuo taustat eivät olisi niin kiinnostavia kuin nyt sirpaleisina legendoina ja arvailujen aiheina. Ne rakentavat valtaisaa mittakaavaa, joka Reynoldsin teoksissa aina tavalla tai toisella on – ja ehkä se juuri on niille riittävä rooli. Oliko kenenkään etu, kun Avaruusseikkailu 2001:n monoliitista saatiin tietää lopulta enemmän? Antoiko Halloween-elokuville mitään se, että Michael Myersin lapsuutta kuvattiin?
Olisinko siis pettynyt, kun mysteeri ei voinutkaan vetää vertoja mielikuvilleni? En usko. Esimerkiksi Reynoldsin Aurinkojen huone oli mitä tyydyttävin lukukokemus vaikka massiivinen arvoitus ratkesikin – eikä siinä mennyt puoltatoistatuhatta sivua. Kyse on myös siitä, että Kostaja-trilogian loppu oli yksinkertaisesti epäuskottava: kaksi päähenkilöä pääsee selville vuosimiljoonien salatusta historiasta käydessään nopeasti muinaisessa avaruusrakennelmassa ja suurin piirtein tehtyään havaintoja sen arkkitehtuurista. Todella epäuskottavaa näin antropologista tutkimusta tuntemattomallekin, ja siitä huolimatta monet asiat, jäivät vaille vihjettäkään selityksestä.
Niin hirmuinen määrä turhia sivuja tarinan kannalta. Rahojani en kaipaa takaisin – aina sitä jostakin saa tämän trilogian verran – mutta siihen käyttämääni aikaa en voi enää työskennellä takaisin.