Rauta-ajan toisessa jaksossa ”Sampo” ei juuri puhuta. Dialogia on sen verran, että tavoitteet asetetaan – että tekemisen saa käyntiin.
Jaksossa siis tehdään. Tai ehkä siinä pikemminkin yritetään, pyritään. Kolme miestä – Väinö, Ilmari ja Lemminki – tavoittelevat Pohjolan tytärtä. Hintaa kysyttäessä Pohjolan emäntä sanoo antavansa tyttärensä sille, joka takoo sammon – tässä tarinassa kolikkopajan. Lemmingille hän väittää antavansa tyttärensä tälle, jos hän hiihtää hiiden hirven. Väinölle neiti puolestaan on ilmoittanut hinnakseen veneen, joka on tehty ”käsin koskematta, rahalla maksamatta”. No, ainakaan Väinön ei tarvitse Väinämöisen lailla vääntää munaa solmuun.
Tässä jaksossa naiset ovat muuten aavistuksen vähemmän kauppatavaraa kuin edellisessä. Toki tässäkin tekemisen tai yrittämisen motiivina on nainen, mutta hän toisaalta myös kertoo oman hintansa – ja toteaa myös, että olisi voinut vain pyytääkin eikä yrittää ostaa.
Mutta turhan tekeminen – äänekäs mutta sanaton turhan tekeminen – leimaa jakson tarinoita. Kun on kolme kosijaa ja yksi nainen, on selvää että kaksi tekee turhaa työtä. Lisäksi Kalevalaa hiukan tuntien aavistelen, että hedelmää lyhyellä aikavälillä tuottanut työ osoittautuu sekin turhaksi: eiköhän ole aika varmaa, että sampo tuhoutuu. Ilmarin avioliiton suhteen on vaikeampi arvailla. Jos en aivan väärin muista, Kalevalassa juuri Pohjolan tyttärestä saatu vaimo on se, jonka Kullervo surmaa, mutta Rauta-ajan Ilmari on leski jo tarinansa alussa. Mielenkiintoista!