Olen lukenut Tammen Keltaista kirjastoa aktiivisesti noin kahdeksan vuotta. Tarkka aloitusajankohta saattaisi selvitä kirjaston lainatiedoista, mutta tokkopa tuolla sen kummempaa historiallista merkitystä on. Tätä kirjoittaessa blogissa, joka on noin vuoden luku-urakkaa nuorempi, on yhteensä 336 julkaisua. Viimeisin merkintä Keltaisen kirjaston kirjasta on numero 246 eli Roihu, ja tuorein lukemani teos on numero 251 eli Bellarosa. Keskimäärin olen siis lukenut vuodessa noin 30 Keltaisen kirjaston kirjaa.
Keltaisen kirjaston tuorein julkaisu on tällä hetkellä ilmeisesti numero 539 eli Édouard Louisin Muutos: metodi. Jos jatkan tällä lukutahdilla, pääsen siihen noin kymmenessä vuodessa. Jos Tammi jatkaa julkaisemalla noin kymmenen teosta vuodessa, minulla on silloin yhä satakunta teosta edessäni eli reilun kolmen vuoden luku-urakka. Katsotaan kuinka käy ja tulenko koskaan tekemään merkintää numerosta 539. Näinkin kauan yhtäjaksoisesti jatkunut blogi on melko harvinainen.
Tämä muistelu Makiokan sisarusten äärellä on oikeastaan sivutuote siitä, että Tammi oli niteen takakannessa nimennyt romaanin Keltaisen kirjaston juhlakirjaksi. Ehkä itselläkin olisi luku-urakan tässä vaiheessa jonkinmoinen juhlan paikka, mutta en oikeastaan tiedä kuinka asiaa juhlistaisi.
Blogissa on nyt seurattu Makiokan sisarukset -romaanin ensimmäisen ja toisen osan tapahtumia. Sisarusten tilanne on vaikeutunut, mutta niin kai sen pitääkin: eiväthän keskeiset jännitteet voi ratketa vain vähän kokonaisuuden puolivälin jälkeen. Lukija ei tunne koko tarinaa ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu, sillä viimeinen luku, viimeinen sivu tai vaikka viimeinen lause voi ratkaisevasti vaikuttaa siihen, mistä tarina kertoo.
Kolmas osa vaikuttaa kertovan tyytymisestä. Ensimmäisen kerran Makiokan sisarusten avioliittotarjous hylätään – aikaisemmin Makiokat ovat itse saaneet toimia hylkääjinä. Kolmannen osan alussa siis toisessa osassa kasautuneet vaikeudet tällä elämän osa-alueelle saavuttavat huippunsa: naimattomat sisarukset eivät välttämättä kelpaa enää heille, jotka he ja perhe olisivat valmiit kelpuuttamaan.
Toisessa osassa yksi sivuhenkilö menehtyi, ja kolmannessa osassa nuorin tytär kokee itse äärimmäisen lopullisuuden. Hän ei itse kuole – jos hän olisi kuollut, hän ei olisi päässyt naimisiin vaikka suvulle olisi käynyt kuka tahansa. Hänen juuri ja juuri selvittyään punataudista paljastuu, että hän on raskaana. Tämä voisi olla skandaali, joka lopullisesti tuhoaa hänen vanhemman siskonsa avioliittoaikeet. Raskaana oleva nuorin sisarus saadaan piilotettua, mutta lapsi kuolee synnytyksen jälkeen.
Lopussa toiseksi nuorin sisarus, jonka pääseminen avioliittoon oli teoksessa keskiössä, saa puolison. Kyse ei ole niinkään rakkaudesta tai onnesta vaan siitä, että hän ja suku saavat loppuun jotain sellaista, joka vain piti saada tehtyä. Olotila on korkeintaan helpottunut tai ehkä paremminkin eri tavalla huolestunut kuin ennen ratkaisua. Missään nimessä se ei ole riemukas. Sisaruksissta nuorin muuttaa asumaan Makiokan suvulle kovin väärää säätyä edustavan rakastetun ja kuolleen lapsensa isän kanssa. Ikään kuin kaikki yksilöinä ja perheenä tyytyisivät vaihtoehtoihin, joita eivät olisi ensin valinneet mutta joiden hylkääminen olisi melkein mahdotonta tai ainakin veisi vielä vähemmän houkutteleviin olosuhteisiin.
Tarinan viesti on kovin erilainen kuin jos unelmat olisivat toteutuneet vastoinkäymisistä huolimatta. Mutta onko tarina tällaisena varoitus, neutraali kuvaus vai onko siinä tyynnyttelevä viesti?
Voin sitten itsekin viidensadan kirjan kohdalla lähes kymmenen vuoden päästä miettiä, mikä on tämän blogin viesti itselleni ja lukijoille – sehän riippuu tarinan kulloisestakin vaiheesta.