John Irvingin Sirkuksen poika vaikuttaa tarinoiden sekamelskalta. Se alkaa intensiivisesti – eikä mitenkään Irvingille yllättävästi – kuvailemalla päähenkilön vahingossa sattunutta kohtaamista erään häpykummun kanssa. Sen jälkeen kuvataan hänen tavoitettaan selvittää lyhytkasvuisuuden syitä, mutta tämä tieteellinen päämäärä jää enimmäkseen sivuun palatakseen aivan lopussa. Sillä ei sittenkään ole merkitystä, eikä mikään huipennu siihen.
Suurin osa Sirkuksen pojasta punoutuu sarjamurhaajan jäljittämisen ympärille. Tämä tapahtuu kahdessa aikatasossa: romaanin nykyisyydessä ja kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, kun tämä teki ensimmäiset murhansa. Kaikkien elämäntarinat ja nykyisyydet kietoutuvat yhteen – tai sitten eivät, vaan väreilevät vierekkäin. Aina ei voi tietää, mikä on niin sanottua päätarinaa. Tarinat eivät tietenkään ole vain päähenkilöiden vaan myös päähenkilöiden vanhempien. Mukana on sellaista väkeä kuin toisistaan tietämättömät kaksoset, joista toinen on elokuvatähti Intiassa ja toinen lähetystyöntekijä, ensimmäisistä murhista pelastunut komisarion nykyinen vaimo, ja sirkustähteydestä haaveileva rampa – muiden muassa.
Enimmäkseen kaikki tapahtuu yhtä aikaa ja on hieman epäselvää, kuinka kaikki juonteet liittyvät toisiinsa. Eivät ne ehkä liitykään, ne vain tapahtuvat. Tarina on kuitenkin hieman enemmän sinfoniaa kuin kakofoniaa. Murhamysteerin merkityksen huomaa kuitenkin siitä, että kun tekijä saadaan kiinni, kaikki asiat viedään nopeasti loppuun. Muitakin arvoituksia ratkeaa, ihmisiä lähtee sijoiltaan ja kuolee. Asiat alkavat tapahtua nopeasti ja vuorollaan. Yhtäaikaisuus vähenee.
En tiedä, onko Sirkuksen pojan loppuratkaisuilla erityistä merkitystä. Johonkin hallitun sekamelskan vain on päätyttävä.