Seuraavaksi pysähdytään jälleen keltaisten kirjojen numeroiden 201-300 äärelle. Mitkä jättivät – ehkä yllättäenkin – erityisen myönteisen vaikutelman? Keltaisen kirjaston kolmas satanen ilmestyi vuosien 1986 ja 1997 välillä ja koska alkuteokset olivat suomentamisensa aikana melko tuoreita, nämä tuntuivat minusta käytännössä nykykirjallisuudelta.
Nyt jälkeenpäin muistellessa yksi kiehtovimmista teoksista oli kuitenkin vähän vanhempi, eli 1930-luvun alussa julkaistu Hermann Brochin Unissakulkijat-trilogia. Sen kerronta ja syrjään siirtyvät, näyttämölle palaavat ja siinä prosessissa muuttuvat päähenkilöt muuttuvassa maailmassa loivat – tai ainakin nyt tuntuu siltä – surumielisen tunnelman mutta myös vähän naiivin vaikutelman. Maailma on nyt joiltain osin enemmän rappiolla kuin kirjoittaja ehkä omana aikanaan kuvitteli voivan olla mahdollista.
Jos Broch maalaili ja tunnelmoi, niin Mustassa valossa Richard Currey tykitti – ja se tietenkin sotaromaaniin sopiikin. Muuta en siitä muistakaan, mutta se muistijälki on voimakas. Vähän samanlaisen vaikutelman teki Richard Fordin Roihu. Kummassakin kerronnan tapa ja tarinat tapahtumat kietoutuvat yhteen erittäin perustellulla tavalla.
Täytyy mainita – ehkä vähän itsenikin yllättäen – Naguib Mahfouzin Kairo-trilogia. Sen ensimmäinen osa tuntui hieman pakkopullalta, mutta tarina ja hahmot syvenivät myöhempien osien myötä. Kärsivällisyys palkitsi oikeasti moniulotteisella tarinalla.
Uusien tuttavuuksien huipennus kolmannen satasen loppupuolella oli kuitenkin Peter Høegin Kertomuksia yöstä. Jokainen novelli oli oma maailmansa, joka oli olemassa vain tuota tarinaa varten. Siinä missä ihmisten maailma on tarinoita, tässä kokoelmassa tarina oli maailma.
Kohti seuraavaa satasta!