Toni Morrisonin Paratiisin nimen piti alun perin olla War eli Sota. Nämä kaksi nimeä – toteutunut ja kirjailijan haluama – antavat tarinalle vähän erilaisen sävyn.
Otsikkona ”Paratiisi” on vähän ironinen, ehkä ilkeäkin. Tarinassa ei ole varsinaista paratiisia. Mustien asuttama kylä on vähitellen hajoamassa omanlaiseensa suvaitsemattomuuteen ja riitoihin. Se, mikä ehkä ennen oli turvasatama tai edes lupaus sellaisesta, on yhteisö, jonka jäseneet ovat hiljaisessa konfliktissa ja jonka suvuista koko ajan pienempi osa on ”puhtaita”. Paratiisi on kadotettu, jos sitä olikaan.
Mikään paratiisi ei myöskään ole muutaman naisen Luostariksi kutsuttu yhteisö, joka sinnittelee kylän ulkopuolella. Se ei ole oikeasti luostari eikä nunnia, munkkeja tai pyhimyksiä ole näköpiirissä. Itse asiassa kerronta alkaa hyökkäyksestä Luostariin ja enemmän tai vähemmän päättyykin sinne.
Romaanion otsikko Sota olisikin kuvaava: toteava, ei ironinen. Tietenkään romaani ei kerro mistään tietysti sodasta, vaikka maailmansodat taustalla ovatkin. Kyseessä on pikemminkin jatkuva epämääräinen sotatila, jäätynyt konflikti, joka leimahtaa välillä levottomuuksiksi ja kytee koko ajan.
Se on sota, jota käydään kaikkian välillä: ei kansallisvaltioiden, vaan yhteisöjen ja yksilöiden, erilaisten ja mielivaltaistenkin ryhmittymien. Miehet ja naiset, nuoret ja vanhat, riettaat ja siveät, eri tavoin tyytymättömät… Yksilöt voivat vaihtaa ryhmää tilanteen mukaan, mutta sota jatkuu.
Sota ei katoa, ei se varmasti päättyisi Luostarin verilöylyynkään.