John Irvingin romaani Leski vuoden verran sisältää hirmuisesti tarinaa tavalla tai toisella. Jokainen keskeinen hahmo on kirjailija. Heidän elämäntarinansa ovat osin yhteisiä, osin arvoituksia toisilleen. He kirjoittavat kirjoja, joissa ovat vaihtelevasti kiinni elämäntarinoissaan.
Irving kasaa heti alussa massiivisen määrän tarinoita mahdollisesti lopuksi yhteen kiedottaviksi: päähenkilön lapsuudenkodin seinillä on hänen tapaturmaisesti menehtyneiden veljiensä valokuvia, ja jokaisella valokuvalla on tarina, jota kerrotaan kerta toisensa jälkeen. Katoava äiti vie kuvat mukanaan ja sitten…
Niin, en oikein tiedä. Toisilla heidän kirjojensa tarinat toistavat heidän elämäänsä, toisilla elämään tulee tahtomattaan kirjojen tarinoiden elementtejä. Toiset lopettavat tarinoiden kirjoittamisen ja omatkin tarinansa.
Mutta kietoutuvatko nämä tarinat toisiinsa tavalla, joka olisi tyypillistä fiktiolle ja jonka hillittömän pitkä romaani mahdollistaisi – ja joka olisi tietysti ”epärealistista” mutta kaunokirjallisuuteen sopivaa?
Koska kysyn sitä, vastaus on tietenkin ”minusta ei”. Miksi yhden päähenkilön teini-iän seksisuhteesta vanhemman naisen kanssa täytyy kertoa sivumäärällisesti näinkin paljon, kun se ei oikeastaan tule myöhemmin esille tavalla, joka olisi vaatinut teoksen ensimmäisen kolmanneksen käyttämistä siihen? Miksi valokuvista tarinoidaan niin, että lukija jää odottamaan niiden kietoutuvan loppuratkaisuun muutenkin?
Kovin paljon tarinoita, mutta liittyvätkö ne tarinaan?