Kananjumala, alaotsikoltaan Uutta venäläistä proosaa, on novellikokoelma. Sen tarinoilla ei ole välttämättä yhteistä kuin se, että ne ovat 1960-luvun nuorten nousevien – ilmeisesti neuvostojärjestelmän hyväksymien – tähtien kirjoittamia. Alkusanoissa kerrotaankin taiteellisen vapauden hiponeen lopulta ”puolaista tasoa.”
Kokoelman lukemisen jälkeen sitä taustoittavat Hans Björkegrenin alkusanat jäävätkin askarruttamaan eniten. Viidentoista tuhannen hengen stadion myytiin loppuun vuonna 1962, kun suositut runoilijat esittivät teoksiaan. Samana vuonna Kananjumalan nimikkonovellin kirjoittaneen Jevgeni Jevtušenkon kahden kokoelman 100 000 kappaleen ensipainokset riittivät vaivoin ennakkotilauksiin. Nuoret kirjalliset piirit julkaisivat aikakauslehteä, jonka kuukausittainen painos oli 550 000 kappaletta.
Tämä kaikki kuulostaa suorastaan fantasiatarinalta. Täyttäisikö lyriikka Hartwall-areenaa, jos niiden ympärillä ei olisi sävellyksiä ja tv-tähtiä? Mikä lehti myy nykyään Suomessa suhteessa väestömäärään saman verran kuin mainittu Junost ja onko Suomessa kirjallisuuslehdillä nykyään enemmän kirjoittajia kuin lukijoita? Hämmentävää.