Raymond Carver esiintyy nyt ensimmäisen kerran Keltaisessa kirjastossa. Tämän blogin kannalta novellikokoelmat ovat vähän haastavia: mitä kirjoittaa lukuisista tarinoista? Joskus se on helppoa, kun kymmenienkin tarinoiden kokoelma sisältää oikeasti vain muutaman perustarinan. Mikäli tarinat ovat kovin erilaisia, haaste on suurempi.
Carverin novellit ovat lyhyitä. Ne tuntuvat alkavan keskeltä tapahtumia ja kerronta on niin tehokasta, ettei henkilöiden luonteiden ja motiivien paljastamiseen tai kehittelyyn kulu yhtään aikaa. On kuin melkein jokaista tällaista vain kymmenenenkin sivun novellia varten olisi kirjoitettu sata sivua pohjustusta, jossa kirjoittaja on ottanut hahmot ja tilanteet haltuunsa niin, että henkilöt ovat kehittyneet kokonaisiksi. On kuin tämä pohjustus olisi leikattu pois, mutta valmiit henkilöt toimivat tilanteissaan juuri kuten heidän esityön perusteella tulisikin toimia. Häkellyttävää.
Useimmiten tunnen astuvani keskelle etenevää tarinaa, joka olisi ollut olemassa ja edennyt, vaikka silmäni eivät olisi koskaan osuneet tekstiin.
Alut ovat siis vauhtiin hyppäämistä. Joskus novellien lopussa sen sijaan tuntuu, kuin pudotettaisiin kyydistä. Kyse ei ole siitä, etteikö tarinoissa olisi esimerkiksi konfliktia tai huipennusta. Ehkä jää vain sellainen tunne, että tämä tarinahan olisi vielä jatkunut… Lyhyitä novelleja, pitkiä ja syviä tarinoita.