Nyt kun Silmäpeli on luettu, Elias Canettin omaeläkerrallinen trilogia on luettu. Kerronpa siis oman tarinani Canettin tarinoiden parissa.
Ensimmäiseksi luin Canettilta romaanin Sokeat. Sen tiivistin näin:
Sokeiden tarina syntyy käytännössä siitä, että näiden neljän maailmaan mahtumattoman aiotut elämäntarinat törmäävät toisiinsa ja kietoutuvat niin pahasti, ettei mikään niistä voi toteutua ja kaikki kärsivät. Heidän päässään itselleen kertomansa tarinat kohtaavat maailman, jota ei voi hallita, eivätkä he osaa enää suunnistaa siinä.
Sen lisäksi päähenkilö oli epämiellyttävä.
Sokeat ei ollut niin valloittava kertomus, että olisin palanut halusta tietää sen kirjoittajasta. Velvollisuudentuntoisesti aloitin kuitenkin Canettin elämäkerran sen ensimmäisestä osasta Pelastunut kieli. En voinut olla huomaamatta, että Canetti ja Sokeiden päähenkilö Kiel muistuttivat toisiaan sattumaa voimakkaammin. Joko tästä tai muusta syystä en ihastunut myöskään itseensä Elias Canettiin.
Jatkoin sitten elämäkerran keskimmäiseen osaan Soihtu korvassa. Teinköhän virheen siinä, että tarkastelin sitä yhä Canettin tarinana enkä katsonut taustalla kehittyvän maailman ja Euroopan tarinaa? Blogimerkinnästäkin huomaa, että en pitänyt Canettin itsensä tarinaa niin kiinnostavana. On myös niin, että kehittyvän tai sotaa kohti kulkevan Euroopan tarinoita on tullut Keltaisesta kirjastosta luettua aika monta.
Elämäkerran viimeinen osa Silmäpeli vie Canettin vuoteen 1937 likimain sitä tietä pitkin, joka oli aikaisemmissa osissa pedattu. Varmaankin totuin päähenkilöön – hänessä ei ollut enää samaa luotaantyöntävyyttä kuin Sokeiden päähenkilössä. Ehkä luin tarinaa huolimattomastikin, sillä se ei ylipäätään herättänyt vastenmielisyyttä tai sympatioitakaan. Tuntui vain, että näinhän tässä tarinassa suurin piirtein pitikin käydä ennen kuin toinen maailmansota pääsee alkamaan.