Kirjoitin Elias Canettin edellisestä omaelämäkerrallisesta romaanista seuraavaa:
Teoksessa on tapahtumia, mutta onko siinä tarinaa? Siinä tapahtuu asioita ja päähenkilö kokee ne tavallaan. Onko jotakin sitomassa tapahtumat yhteen – muu kuin se, että ne tapahtuivat tietylle henkilölle?
Tämä taitaa olla yleisimpikin askarrutukseni elämäkerrallisten romaanien äärellä. Elämät eivät useinkaan ole kummoisia tarinoita. Ne täytyy kertoa tai kirjoittaa sellaisiksi.
Soihtu korvassa jatkaa Elias Canettin tarinaa. Se ei ole erityisen kiinnostava: siinä tapahtuu asioita, jotka luultavasti olivat tyypillisiä päähenkilön kulttuuritaustasta tuleville ihmisille 1900-luvun alussa.
Romaanin alussa on kuitenkin todella mielenkiintoinen osuus, jossa Rainer-niminen koulupoika kertomansa kyselee nuorelta Eliakselta asioita veljensä puolesta.
”Elias, veljeni kysyy, miksi te olette käyttäneet kristittyjen verta passah-juhlassa?”
Kun Elias rauhallisesti selittää, että näin ole ei, tuo Rainer yhtä rauhallisesti seuraavana päivänä uuden viestin veljeltään.
”Ette ehkä nykyisin. Se on liian tunnettua. Mutta aikaisemmin, miksi juutalaiset ovat teurastaneet kristittyjä lapsia passah-juhlassa?
Rainer muistuttaa veljensä kautta Eliasta muun muassa myös kaivojen myrkyttämisestä ja sotakarkuruudesta.
Niin – Rainer ei muka väitä mitään, vaan ”esittää vain kysymyksiä”. Tähän varmaan sopii laina Saarnaajaa useammastakin kuin yhdestä syystä: ei mitään uutta auringon alla.
(Romaanin lainausten käännös: Kyllikki Villa)