Keltainen kirjasto #184: Pelastunut kieli

Minulla on ilmeisen jännitteinen suhde elämäkertoihin. Jos ne on kirjoitettu selvästi tietoteoksiksi, niin luen niitä mielenkiinnolla. Gösta Sundqvistin elämäkerta lienee tästä hyvä esimerkki. Jos elämäkerta on verhoiltu romaaniksi tai romaanissa keskeistä ovat elämäkerralliset ainekset, en yleensä jaksa niitä samalla tavalla. Ernest Hemingway on varmaan saanut kärsiä tästä – sikäli kuin minun suhtautumisensa hänen töihinsä häntä itseään liikuttaa nyt tai hänen ollessaan elossa.

Elias Canettin Pelastunut kieli on romaanimuotoinen elämäkerta kirjoittajansa lapsuus- ja nuoruusvuosilta. Se ei ole erityisen kiinnostava, ellei pidä yksittäisiä elämäntarinoita itsessään kiinnostavina. Teoksessa on tapahtumia, mutta onko siinä tarinaa? Siinä tapahtuu asioita ja päähenkilö kokee ne tavallaan. Onko jotakin sitomassa tapahtumat yhteen – muu kuin se, että ne tapahtuivat tietylle henkilölle?

Tarinattomuutta korostaa myös rakenne. Kun Pelastunut kieli on ilmeisesti kolmeosaisen eläkertasarjan aloitus, se päättyy kronologisen jaon mukaan väärässä kohdassa – huipennus alkaa, sitten romaani loppuu. Toki elämäkerrassa voi näin käydä, mutta onko se välttämättä tarinalle eduksi?

Suhteeni elämäkertoihin on siis jännitteinen. Tätä ristiriitaisuutta ilmentää myös se, että mielenkiintoisimmat kohdat Pelastuneessa kielessä liittävät sen toistaiseksi ainoaan tuntemaani Canettin muuhun romaaniin eli Sokeisiin. Sen päähenkilö – niin kuin oikeastaan yksikään hahmo – ei ollut erityisen miellyttävä, ja Canettin äiti maalaa pojalleen varsin samankuuloista elämänuraa tämän ilmoittaessa, että haluaa oppia kaikkea:

”Oppia kaikkea! Oppia kaikkea! Sehän on mahdotonta. Ihmisen on lakattava opettelemasta ja ruvettava tekemään jotakin. Siksi sinun on lähdettävä pois täältä.”

”Mutta mitä minä voin tehdä ennen kuin olen käynyt kouluni loppuun?”

”Sinä et tule koskaan tekemään mitään! Sitä et saa koulunkäyntiäsi ikinä päätökseen, sitten sinä haluat opiskella. Tiedätkö minkä takia haluat opiskella? Jotta voisit aina vain oppia lisää. Hirviö sinusta sillä tavalla tulee eikä ihminen. Ei oppiminen ole itsetarkoitus. Ihminen oppii suoriutuakseen sitten toisten joukossa.”

(suom. Kyllikki Villa)

Jokseenkin hirviö Sokeiden päähenkilöstä tulikin. Elias Canettista en tiedä vielä.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *