Jäi mainitsematta, että Väinämöisen hauenluinen kantele katosi tapellessa. Tässä 44. runossa Väinämöinen harmittelee asiaa ja etsii soitintaan, mutta ei sitä löydä. Etsintä ja uuden kanteleen rakentaminen rakentavat miljööseen taas kiehtovaa taianomaisuutta: Ilmarinen takoo etsintöihin haravan, jonka piikit ovat ilmeisesti lähes parimetriset, etsinnöissä käytetty vene kulkee puheella käskien, ja naulat uuteen soittimeen saadaan käen syljettyä nokastaan kultaa ja hopeaa.
Mutta kaikkein häkellyttävintä on, että metsässä käyskennellessään Väinämöinen tapaa nuoren neidon eikä vonkaa tätä vaimokseen! Tätä ei olisi Kalevalan alkupuolen perusteella uskonut. Väinämöinen saa neidolta hiuksia kieliksi soittimeensa.
Kun kantele on valmis, sitä tietenkin soitetaan. Tämä jakso on käytännössä maltillisempi versio aikaisemmasta konsertista– tällä kertaa henkiolennot eivät tule ihastelemaan. Liki kaikki muu elollinen saapuu kyllä. Kaiken kaikkiaan runo 44 ei itsessään ole kovin erityinen, mutta toimii kontrastina sen jälkeen tulevalle rauhattomuudelle.