Zaharia Stancun romaanissa Niin kauan kuin leirituli palaa toistuu, etenkin sen alkupuolella, kaksi lausetta eri muodoissaan: ”he katsoivat meitä kuin kuolleita katsotaan” ja ”meillä ei ole mitään tekemistä sodan kanssa, mutta sodalla on tekemistä meidän kanssamme.”
Niin kauan kuin leirituli palaa on tarina mustalaisheimosta, joka joutuu väistämään toista mailmansotaa mutta on kuitenkin liki koko ajan vastakkain sen lieveilmiöiden kanssa.
On mielekiintoista, kuinka ounasteluista huolimatta kuolema ei kuitenkaan pääse niskan päälle ennen kuin heimo pakotetaan pysähtymään ja perustamaan pitkäaikaisempi leiri. Sitä ennen on tyytymättämyyttä, levottomuuksia, kaksintaistelu ja kuolemaa synnytyksessä – mutta nämä ikään kuin kuuluvat matkaan. Kun matka keskeytyy, kuolema saa heimon otteeseensa vaikka sotakoneet eivät vyörykään päälle.
Kun matka keskeytyy, on kuin heimon tarina keskeytyisi. Asioita toki tapahtuu – etenkin riitoja, vaaraa ja kuolemaa – mutta kun ei ole näkyvissä matkan jatkoa, ne kaikki tuntuvat lähinnä heimon viimeisten hetkien dokumentoinnilta. Menneisyyden tarinat heimon johtajista tai naimakaupoista eivät auta, kun tulevaisuutta ei ole.
Heimon tarina on yhtä kuin sen matka. Vaikka tarina tietenkin päättyy kirjan viimeisellä sivulla, tuntuu kuitenkin siltä kuin heimon tarina jatkuisi heidän talven jälkeen lähtiessään matkaan vaikka sitten eläimensä menettäneinä ja vailla puolta aikaisemmasta vahvuudestaan.