Keltainen kirjasto #187: Huuhkalinnut

Leonardo Schiascian ehkä pienoisromaanin mitoissa olevan Huuhkalinnut-niteen kansitekstin mukaan alkuteos ilmestyi aikana, jolloin Italian mafia oli muuttumassa myytistä tai kiistetystä asiasta jaetuksi todellisuudeksi. Näin tarina – joka etenee murhatutkimuksiin liittyvänä dialogina – on kovin sidoksissa aikaansa. Tai sanottakoon tarkemmin, että tarinan lukukokemus on kovin sidottu aikaan ja tietenkin vallitsevaan kulttuuriin.

Nyt tarinaa voi lukea kuin dokumenttia – melkein kuin kuulustelupöytäkirjoja. Silloin se kuitenkin on dokumenttia asioista, jotka on helppo uskoa.

Ehkä tarinaa on voinut aikaisemmin lukea paljastuksina. Kirjailija on kuvannut mafian toimintaa ja esitystavallaan tullut samalla kuvanneeksi yksilöiden, yhteisön ja yhteiskunnankin suhtautumista siihen. Tarinan lukeminen paljastuksina, joista kirjoittaminen on voinut olla rohkeaa, tuottaa tietenkin erilaisen kokemuksen kuin sen lukeminen jo tiedetyn ylöskirjaamisena.

Voisihan Huuhkalintuja tietenkin lukea myös dekkarina, jossa selvitetään murhaajaa. Itse en ole sellaisista oikein koskaan välittänyt. Luulen kuitenkin, että sellainen lukutapa olisi pettymys: tässä tarinassa murhaajalla ei ole väliä, sillä vallitsevien käytäntöjen ja vallanpitäjien välinpitämättömyyden vuoksi murhaaja voisi olla kuka hyvänsä oikeassa paikassa ja sopivilla palveluksiaa tai uhkailuilla.

Tuntuu hassulta, että en oikeastaan voi lukea samaa tarinaa kuin 1960-luvun sisilialainen.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *