Naguib Mahfouzin romaani Midaqq-kuja tuo lukijan mielikuvitukseen otsikkonsa mukaisen kujan, jolla on tapahtunut asioita ennen kuin lukija pääsi kurkistamaan sille, jolla tapahtuu lukijan seuraamia asioita, ja jolla tapahtuu asioita senkin jälkeen, kun lukija on kirjan sulkenut.
No, tietenkään niitä asioita ei oikeasti tapahdu. Tarina päättyy teoksen päättyessä. Silti tuntuu kuin lukija olisi sattumalta tullut seuraamaan kujan ja sen ihmisten mistään erityisesti alkamatonta tarinaa ja minnekään erityisesti päättymätöntä tarinaa. On kuin tapahtumia ei olisikaan kirjoitettu lukijalle: ne vain tapahtuvat riippumatta siitä, lukeeko niistä kukaan.
Lukija salakatselee nuorten ja vanhojen haaveita rakkaudesta, rahasta, vallasta ja kunniasta. Joidenkuiden kohtalot kietoutuvat enemmän yhteen kuin toisten, ja yhtä kansainväliset levottomuudet tai historian myllerrykset heittelevät enemmän kuin muita. Kaikki on kuitenkin koko ajan niin kovin inhimillistä – ei aina lämminhenkistä, mutta jotain kovin universaalia Midaqq-kujan asukkaiden käänteissä ja kamppailuissa tuntuu olevan.
Pitkän romaanin loppupuolella odottaa huipennusta. Vaistomaisesti arvelee, että pian tulee jokin käänne, joka sekä yllättää että sitoo lankoja yhteen yllättävän odotetulla tavalla. Samalla tavalla huipennusta ja katarsista odotin myös taannoisessa Herta Müllerin teoksessa. Midaqq-kujalla sellainen melkein tuleekin siinä missä toisessa tarinassa ei. Nuoren parturimiehen ja hienoa elämää tavoittelevan nuoren naisen – miehelle jo kerran kihlautuneen mutta karanneen – ristiriitainen rakkaustarina johtaa tappeluun englantilaisten sotilaiden kanssa. Epätoivoinen parturi menehtyy, ja tuntuu kuin kaikki pysähtyisi.
Pienen hengähdystauon jälkeen elämä kujalla kuitenkin jatkuu. Joku on surullisempi kuin toinen, toiset muuttavat elämäänsä siinä muut eivät, mutta ennen kaikkea tarinat kulkevat eteenpäin – tai sellainen tuntu lukijalle jää. Lukija kääntyy kujalta pois, mutta kuja on kuin ei piittaisikaan.