Kaikki alkoi siitä, kun Louhi kostopäissään varasti Auringon ja Kuun. Tarina meni jo siinä runossa varsin korkeiden voimien temmellykseksi, kun itse Ukko ylijumala iski uuden tulen valaisemaan, mutta tämä alkutuli pakeni jonkin tavallisuudesta poikkeavan kalan vatsaan. Runossa numero 48 kostoteema oikeastaan unohtuu, ja toimittaja on muutenkin yrittänyt tunkea mukaan niin paljon tuleen liittyvää kansanrunoutta – tai omia säkeitään, mistäpä sen tietää – että kokonaisuus kärsii.
Ensin on kuitenkin satakunta säettä nuotasta, joka ei edes kunnolla toimi tarkoitukseensa!
Kala saadaan lopulta kiinni, ja siihen tarvitaan veden emäntä Vellamoa sekä aaltojen isäntä Ahtia. Tavoitellun kalan lappaa lopulta esille merestä noussut ”pieni mies”. Ihan kuin tässä olisi vähän toistettu Sampsa Pellervoisen visiittiä. Tosi sekavaa. Seuraavaksi kalan halkoo joku Päivän poika, joka saa hommaan työkaluksi veitsen taivaista. En ymmärrä enää mitään.
Sitten ylijumalan tekemä tuli pääsee kalan vatsasta karkuun maalle:
”Karkasi katajikolle,
niin paloi katajakangas;
kohautti kuusikkohon:
poltti kuusikon komean.
Vieri vieläkin etemmä,
poltti puolen Pohjan maatam
sakaran Savon rajoa,
kaden puolen Karjalta.”
Siis liki puolet Kalevan kansan tuntemasta maailmasta taisi palaa.
Väinämöinen saa tulen kattilaan, mutta Ilmarinen on pahasti palanut. Tähänkin sopivat parantelusanat, mutta eikö kukaan kanna huolta muista maailmanpalon uhreista? Ihan kuin Louhi olisi saanut haluamansa. Tämäkin saa epäilemään, että julkaistu runo on sekasotku, jonka keskeiset tapahtumat olisi ollut parempi sijoittaa alkukaaoksen tuntumaan eikä kalevalaisten ja Pohjolan väen vihanpitoon.
Mutta kyllä tästä muutama säe kelpaa kuvaamaan talven pakkasia:
”hyyssä sukka, jäässä kenkä,
hallassa hamehen helmat”
Sitä kohti!