Runossa nro. 47 Louhi jatkaa yhä kostoaan mutta minusta tuntuu, että runossa on yhdistetty ainakin kaksi tarinaa niin, että kokonaisuus kärsii.
Louhi on mukana vain alussa: kerrotaan, kuinka hän nappaa Auringon ja Kuun ja piilottaa ne Pohjolaan. Tässä on pimeyden laskeutuessa ainekset apokalyptiseen tarinaan. Tämän jälkeen kerronta kuitenkin muuttuu maailmanlopputarinasta alkusyntytarinaksi: ylijumala Ukko ihmettelee pimeyttä ja iskee uuden tulen, joka kuitenkin karkaa, ja jota Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät tavoittamaan.
Tämä tulen jahtaamisen kertomus tuntuu tapahtuvan eri maailmassa kuin Kalevalan ja Pohjolan väen kamppailu. Lähtiessään valon perään Väinämöinen ja Ilmarinen kohtaavan ilman immen, joka on ”vanhin vaimosia” ja selvästi jumalallinen olento, joka neuvoo miehiä tulesta. He saavat tietää kalan nielaisseen Ukon iskemän tulen.
Kaiken järjen mukaan kala ei voi olla ihan tavallinen. Ukon tekemän tulen täytyy olla jonkinlainen alkutuli – liekki, joka sytyttää muut tulet, jonkinlainen ikuisen fission ansiosta palava perusvoima. Sehän ei sammunut veteen pudotessakaan. Vesikään ei vaikuta miltään tavalliselta järveltä vaan myyttisemmältä alkumereltä. Entä jos tämän tulen tai valon etsinnän olisi sijoittanut maailman luomisen tai sen varhaisen muotoilun aikoihin?
Toimittaja on siis minusta jossain määrin epäonnistunut tämän kanssa: onko kyse apokalypsistä vai alkusynnystä? Onko arkistossa runoja, joissa nämä tapahtumat toimivat paremmin irrallaan toisistaan?