Pari viikkoa sitten Amos Ozin Naisen ikävä oli minusta enemmän kertomus yksilöstä kuin kokonaisesta kansasta tai kulttuurista. Isaac Bashevis Singerin Lupakirja puolestaan on sellainen tarina, jossa päähenkilöt voivat perustellusti ihmetellä, että ”onko rotumme syytä tää”.
Lupakirja on täynnä yritystä ja erehdystä, tuhoontuomittuja romansseja, epäonnistumisia joihin henkilöt eivät oikeastaan voi vaikuttaa. Melkein kuin koko maailma olisi tarinan henkilöitä vastaan.
Tarinassa on kuitenkin erilainen tunnelma kuin Singerin aikaisemmassa teoksessa Moskatin suku. Kumpikin sijoittuu aikaan ennen toista maailmansotaa, mutta tuhon uhka käsinkosketeltava vain Moskatin suvussa. Lupakirjan tragediat eivät ole aivan yhtä kollektiivisia kuin Moskatin suvun, vaikka ne ovat sitä vahvemmin kuin Naisen ikävässä.
Voikin kysyä, ovatk0 Lupakirjan hahmot vain olosuhteiden uhreja, vai ovatko he oikeasti toimijoita – onko Lupakirjan tarina heidän tarinansa vai onko se vain tarina sorrosta.
Sanoisin, että Lupakirja on kyllä myös hahmojensa tarina. Heillä on tavoitteita, ja he valitsevat tehdä tekoja, joiden pitäisi viedä heitä kohti päämääriään. Välillä he tietävät, että he valitsisivat toisin, jos pystyisivät, mutta harva heistä silti kokonaan menettää itseään vastoinkäymisiin. He – tai ainakin useimmat – ovat jonkinlaisia toimijoita. Heillä on tarinansa.