Tarinat ja elävä elämä

Luin taannoin John Irvingin Garpin maailman. Vaikka tämä blogi ei olekaan kirja-arviointeja varten, voin todeta pitäneeni teoksesta. Lopulta sen tarinoista oli helppo tarinoida jotain. Ajatukseni romaanista eivät kuitenkaan tyhjentyneet yhteen blogimerkintään: Garpin maailmassa saattoi olla metataso – tai ainakin metaosio, jota luin silmät selällään – joka pakottaa minut palaamaan paitsi teokseen niin myös ajatuksiini tarinoista ja todellisuudesta ylipäätään.

Romaanissa Garp kirjoitti teoksen Bensenhaverin maailma, jota kustantaja markkinoi kirjoittajansa taustalla ja erityisesti tämän kokemilla tragedioilla. Garp pakon edessä hyväksyy taktiikan, mutta myös halveksii sitä ja sen edustamaa käsitystä tarinoiden ja todellisuuden suhteesta. Kaikkitietävä kertoja avaa Garpin ajatuksia seuraavalla tavalla:

Garpin mielestä lieveteksti oli kehnoin syy kirjan lukemiseen. Garp oli aina sanonut että se kysymys, jota hän eniten inhosi kun oli kyse hänen työstään, oli se kuinka paljon siinä oli ”totta” – kuinka paljon siitä perustui ”henkilökohtaisiin kokemuksiin”. Totta, ei sillä luontevalla tavalla jolla Jillsy Sloper oli käyttänyt sanaa, vaan totta niin kuin ”elävässä elämässä”.

Saatan ylitulkita, mutta luen tästä hirmuisen paljon samaa kuin mitä itse kirjoitin aiemmin tarinoiden ja todellisuuden suhteesta. Aikaisempi merkintä sisältää edelleen parhaan osaamani tiivistyksen omista ajatuksistani: ”ei tarinan tarvitse kertoa tapahtuneista asioista kertoakseen todellisuudesta.”

Annan Garpin ja hänen kertojansa jatkaa:

”Kirjallisuuden on oltava elämää paremmin tehtyä”, kirjoitti Garp. Ja sanojensa mukaisesti hän myös inhosi sitä mitä nimitti ”omakohtaisten kärsimysten falskiksi hyväksikäytöksi”, inhosi kirjailijoita, joiden kirjat olivat ”tärkeitä” siksi että niiden kirjoittajien elämässä oli tapahtunut jotakin tärkeää. Hän kirjoitti, että kehnoin syy sille, että jokin asia päätyi romaanin sivuille oli se, että se oli todella tapahtunut. ”Kaikki on tapahtunut todellisuudessa joskus!” hän vaahtosi. ”Ainut oikeutus sille, että romaanissa jotain tapahtuu, on se että juuri niin on otollisinta tapahtua juuri sillä hetkellä.”

Kertomakirjallisuuden tarinat ovat rakennettuja. Elämä puolestaan rakentuu – vaikka jotkut sitä varmasti yrittävät rakentaakin. Prosessit ovat kuitenkin perustavanlaatuisesti erilaisia. ”Aito eletty elämä” ei välttämättä ole mielenkiintoinen tarina, eikä ”aitoudella” ole oikeastaan mitään tekemistä kiinnostavuuden tai laadun kanssa.

Eletyssä elämässä ihmiset änkyttävät, hukkaavat ajatuksen puhuessaan, toistavat itseään ilman että sillä on mitään erityistä merkitystä. Jos ”aitoa” dialogia kirjaisi kaunokirjalliseen tarinaan, se poikkeaisi odotuksista ja sillä olisi heti merkitys. Merkitys tietenkin riippuisi tarinasta ja tyylistä, mutta yhtä kaikki – Irvingiä ja Garpia lainaten – tällaisen dialogin oikeutus olisi siinä, että se olisi otollista romaanissa. Se, että dialogia on ”elettyä elämää” ei vielä anna sille lupaa olla kaunokirjallisessa tarinassa.

Päätän tämän julistuksen moniselitteisesti lainaukseen Garpin maailmasta: ”Useimmista rajoittuneen mielikuvituksen omaavista ihmisistä pelkkä ajatuskin todellisuuden parantelusta on pelkkää huijausta.”

(John Irving Garpin maailman lainaukset on kääntänyt Kristiina Harkman.)

Kategoria(t): sekalaista Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *