Uskomatonta, kuin muisti toimii tai ei toimi.
En muistanut ollenkaan, että olin jo kirjoittanut Alastair Reynoldsin Noidankehä-romaanista merkinnän. Äsken otin kirjan hyllystä pöydälleni, jotta saisin kirjoitettua ylös ajatukseni kun vielä muistan jotain vaikutelmistani. Nyt lukijalla – jos häntä sattuu kiinnostamaan – on mahdollisuus vertailla, mitä onnistuin samasta kirjasta kirjoittamaan kuukauden välein ilman että muistin ensimmäisen version olemassaoloa ollenkaan.
Tässä siis jälkimmäisenä kirjoitettu merkintä:
Alastair Reynolds on itselleni hankittu mieltymys. Ensimmäiset käännökset eli ”Ilmestysten avaruus” -universumin teokset eivät erityisesti ihastuttaneet, mutta muistan Sovituksen kuilusta jo melkein pitäneeni. Reynoldsin suomennetuista sarjoista minulle mieluisin on selvästi ”Poseidonin lapset”, vaikka sen päätösosa ei näköjään johtanut kovin innoittuneeseen tekstiin. Kostaja-sarja puolestaan oli aikamoinen pettymys.
Mielestäni Reynoldsin parhaita teoksia ovat olleet itsenäiset romaanit, joista hienoin saattaa olla Aurinkojen huone. Tällä aikaisemmalla suosikillani on nyt kova kilpailija: Reynoldsin lyhyin romaani Noidankehä. Lisäksi teos sopii hirmuisen hyvin blogiin teemaan ”on kyse tarinoista”.
Noidankehä etenee useita kierroksia muuntelemalla yhtä perusasetelmaa. On retkikunta, joka on kohdannut ja tulee kohtaamaan tietynlaisia ongelmia mutta aina hieman eri ympäristössä. Kaikki alkaa 1800-luvulla purjelaivalla, mutta pian on edetty löytöretkelle ja kaivauksiin kaukana avaruudessa.
Keskiössä on aina retkikunnan lääkäri Silas Coade, jonka kuolemaan kukin muunnelma aina päättyy. Tämä lääkäri myös kirjoittaa romaania, joka ei ole täysin erilainen kuin Noidankehän asetelman nykyinen tai edellinen muunnelma. Jollakin tavalla jo näin romaanissa on kyse tarinoista.
Alastair Reynolds ei kuitenkaan ole mikään Italo Calvino eikä Noidankehä ole mikään Jos talviyönä matkamies. Juuri kun lukija on kyllästymässä muunnelmiin, Reynolds paljastaa totuuden. Se on hänelle kunniaksi samalla tavalla kuin ”totuuden” panttaaminen tai sivuuttaminen on kunniaksi Calvinolle.
Lääkäri Silas Coadessa on kysymys lääkintätekoälystä, joka kertoo itselleen tarinaa katastrofaalisessa tilanteessa. Häntä yritetään saada toimintakykyiseksi, mutta se on johtanut vain tarinan uusiin muunnelmiin.
Kaiken taustalla on ajatus siitä, mitä on olla ihminen – ja kyetä empatiaan. Noidankehän mukaan se vaatii kykyä tarinoihin. Niiden avulla liitytään muihin. Niiden avulla ehkä myös ohitetaan ohjelmointi.
Saatan olla vähän samaa mieltä siitä, että ihminen koostuu tarinoistakin.