Parin turhalta tuntuneen teoksen jälkeen Alastair Reynoldsilta ilmestyy yllättävän mielenkiintoinen tarina!
Noidankehää on monin paikoin helppo lukea tarinana tarinoiden tärkeydestä. Kyse ei kuitenkaan ole fiktion sinänsä ylitystyksestä tai tarinoiden merkityksestä yhteisöille tai vastaavasta. Tarinat näyttäytyvät tässä paitsi yleisinhimillisinä välttämättömyyksinä niin myös ainutkertaisten persoonallisuuksien rakennusaineina.
Tämän avaaminen vaatii sellaisia juonipaljastuksia, joita moni ensikertalaislukija halunnee välttää.
Romaani etenee pitkään saman perustarinan muunnelmina: on tutkimusretkikunta – ensin purjealus, sitten höyrylaiva, lopulta ilmalaiva – ja samat tapahtumat mutta sovitettuna satakunta vuotta toisistaan poikkeaviin aikoihin. Aina retkikunnan lääkäri Silas Coade menehtyy, ja jossain kohti hän alkaa epäillä ettei kaikki ole aivan tavanomaista.
Lopulta ollaan avaruusretkikunnassa tuntemattoman kappaleen äärellä ja tilanteessa, jossa asiat ovat menneet pieleen. Silas Coade on tekoäly, tai lähtökohtaisesti jotain vaatimattomampaa: osa avaruusaluksen ohjelmistoa, ja hänen tarkoituksensa on toimia aluksen lääketieteellisenä asiantuntijana ja työrukkasena.
Hänen ohjelmoijansa kuitenkin pyrkivät luomaan algoritmien ja sen potilaiden välille empaattisen suhteen, ja samat protokollat jotka mahdollistivat samaistumiseen ihmisiin mahdollistivat myös tarinoinnin – ja ehkä ollakseen ihminen koodi alkoi sepittää itselleen elämäntarinaa taustoineen ja haaveineen. Ihmisenä oleminen oli sitä, että on tarina, johon sopii.
Elämän ymmärrettäväksi tekemä tarina myös vastustaa muutosta: kun Silas saa yhden kerran tietää totuuden, hän sepittää siihen uuden tarinan, joka sopii yhteen sekä hänen vaalimansa elämäntarinan että juuri kuulemansa totuuden kanssa. Todella inhimillistä – ja vielä ohjelmanpätkältä!
Tarinan keskeinen konflikti onkin retkikunnan määränpään sijaan Silasin kamppailu ulkoisen todellisuuden, identiteetin ja tarinoiden kanssa. Säilyttääkseen toimintakykynsä hän tarvitsee jonkin tarinan, joka on riittävän yhteensopiva hänen ympärillään käynnissä olevan hätätilan kanssa, mutta hän ei saa uppoutua liikaa siihenkään ”todellisuuteen”, että on itse kokoelma algoritmeja.
Tässä on todellakin jotain hyvin inhimillistä. Mitä olisimme ilman elämämme tarinoita?
Lopuksi: Unohdin kokonaan kirjoittaneeni tämän merkinnän, ja kirjoitin tietämättäni toisen pitkällä viiveellä, etten unohtaisi vaikutelmiani. Häkellyttävää! Jälkimmäinen versio ilmestyy sitten parin viikon päästä.