Kalevalan kolmannessa runossa Väinämöinen on kuuluisa siitä että on kuuluisa, Joukahainen sotkee asiansa ja Aino luvataan vanhukselle vasten tahtoaan puolisoksi, mutta tämän äiti iloitsee mahdollisuudesta päästä juoruihin julkkishäiden vuoksi.
Painetussa Kalevalassa Väinämöinen elelee maailman synnystä kerronnan nykyhetkeen laulellen. Sikäli kuin ymmärrän, hän ei varsinaisesti tee mitään: maailman muotoilussakin hän oli lähinnä tilaaja, joka antoi toteutuksen muiden käsiin. Kolmannen runon alussa vaikuttaakin siltä, että Väinämöinen tunnetaan vain siksi, että hän on ollut paikalla alusta pitäen eli aika vanha. Ei tule esiin keksintöjä, sotasankaruuksia, kukoistukseen nostettuja sivilisaatioita. Hän vain sattui olemaan paikalla ensimmäisenä eikä ole lähtenyt kulumallakaan.
Kuten kaikki tietävät, nuori Joukahainen lähtee uhossaan Kalevaan ja haastaa Väinämöisen taisteluun. Huonostihan siinä käy niin Joukahaiselle kuin Ainollekin.
Mutta olisi voinut olla muutakin! Kun Väinämöisen ja Joukahaisen ensikohtaaminen on nyt kuin kolarointi hiljaisessa vauhdissa kapealla mökkitiellä, on runon aikaisemmissa versioissa ollut eri meininki. Ilmeisesti kaksikko on kohdannut jumalsankareina vellovan alkumeren päällä, kun maailma ei ollut kunnolla muotoutunut, ja heidän taistelustaan syntyy maailma sotkanmunan rikkoutuessa.
Mitä me saamme? Vanhuksen ja pojanklopin suunpieksännän jossakin ryteikössä ja kaikille kiusallisen naimakaupan. Miksi jo Lönnrot arveli, että mikään mielikuvituksellinen ei mene suomalaisille läpi ja teki maailmoja murskaavasta taistelusta jotakin paljon arkipäiväisempää? Yhtä vaikea innostua tästä versiosta kuin kuvitella metallikitaran tilutusta Kalle Päätalon epiikan taustalle. Pois fantasia meistä! Alkumeren taisteluun olisi voinut kuvitella kitarasankaroinnin, mutta sitten tulikin vuosisata Kalle Päätaloa, jonka tarinoiden taustalle moinen ei vain sovi.