Keltainen kirjasto #177: Pieni ilmestyskirja

Tässäpä on lohdutonta kerrontaa: Tadeusz Konwicki ja Pieni ilmestyskirja.

Se alkaa tosi dramaattisesti: ”Maailmanloppu tulee. Minun oma maailmanloppuni. Se lähestyy tai oikeammin hiipii minua kohti.” Kerronnassa maalataan ympäristöstä tunnelmiltaan apokalyptinen kuvaelma, joka tuo mieleeni Studio Julmahuvin Lasi-elokuvan mainoksen. Lohduttomuudessa toistuvat kylttien sanat ”me rakensimme sosialismin”.

Tarina pääsee kunnolla alkuun – eli kohti loppuaan ja päähenkilön maailmanloppua – kun puoluetoverit kertovat valinneensa päähenkilön tekemään polttoitsemurhan parlamenttitalon rappusilla. Muuttaako tämän lohduttoman tarinan absurdiksi, syventääkö se lohduttomuutta vai oliko tarina tunnelmaltaan absurdi jo alkulauseesta? Heti ei tiedä, millaista tarinaa on lukemassa. Joskus, kuten nyt, se on mukavaa.

Kohtaamiset ja keskustelut ruokkivat tunnetta maailman ja tarinan mielettömyydestä – elleivät vain ole itäeurooppalaista eleettömyttä, jollaista kuvittelen Aki Kaurismäen elokuvien olevan täynnä.

”Saanko nähdä paperinne?” sanoi kookkaampi poliisi.
Ojensin hänelle nuhruisen henkilökorttini, joka näin osoittautui tarpeelliseksi jo alkumatkasta. Mutta minne olin matkalla? Minua puistatti.
”Monesko päivä tänään on?” kysyin.
”Mitä te sillä tiedolla teette?” murahti lyhyempi poliisi epäluuloisena.
”On aina hyvä tietää.”
He katsahtivat toisiinsa. Kookkaampi sanoi painokkaasti: ”Heinäkuun kahdeskymmenestoinen.”
”Miten niin heinäkuun? Syksyhän on jo pitkällä. Sataa rakeita.”
Kookkaampi jätti vastaamatta ja ryhtyi kirjoittamaan ylös henkilötietojani.

(suom. Riitta Koivisto)

Koko tarina on oikeastaan sirpalemaisia toisiinsa löyhästi liittyviä kohtaamisia, kun päähenkilö matkaa itsemurhapaikalleen, siis oman maailmanloppunsa pisteeseen.

Jo tämän blogin ensimmäisessä kirjauksessa totesin näin: ”Minua ei liene koskaan kiinnostanut, mitä romaanin henkilöille tapahtuu sen jälkeen, kun teos on päättynyt – eihän heille tapahdu mitään, vaan he olivat olemassa tuota tarinaa varten.” Pieni ilmestyskirja toteuttaa tämän ajatuksen tarinassaan. Päähenkilön maailma – sekä subjektiivinen että tarinassa hänen ulkopuolellaan oleva – loppuu ja katoaa, kun kirjan kannet suljetaan. Jokainen tarina ja jokainen päähenkilö kulkee kohti maailmanloppuaan, mutta tässä tarinassa se juuri on pääasia eikä tahaton sivutuote.

Kategoria(t): Keltainen kirjasto Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *