Alberto Moravian novellikokoelma Perjantain huvila ja muita kertomuksia on vähän niin kuin saman miehen aikaisempi kokoelma Automaatti. Kummassakin useimmat tarinat ovat rakentuneet harvalukuisten perusideoiden ympärille.
Automaatin tarinoissa oli mielestäni paljolti kyse siitä, että niiden henkilöt olivat joutuneet tai joutumassa elämäntilanteeseen, jossa jotakin on perustavanlaatuisesti väärin. Kokoelmissa on kuitenkin eroa. Vaikka Perjantain huvilassa on vähemmän novelleja, se tuntuu Automaattia toisteisemmalta ja heikkolaatuisemmalta.
Kansipaperin mukaan monet Perjantain huvilan tarinat ovat tilaustöitä. Vaikka useinkaan tarinat tarinoiden taustalla eivät minua kiinnosta, en voi olla ajattelematta, onko asetelma vaikuttanut laatuun.
Perjantain huvilan kertomukset ovat kertomuksia siitä, että naiset ovat usein uskottomia ja että sekä henkinen että fyysinen väkivalta puolin ja toisin kuuluvat asiaan. Ehkä vähän kärjistän, mutta Moravia ei oikein saa muunneltua teemoja niin, että kokoelma olisi erityisen mielenkiintoinen. Toki tilanteet ovat vähän erilaisia, samoin tarinoiden kuljetukset, mutta silti – ne eivät tuo mitään uutta ainakaan tälle lukijalle, enkä tiedä mitä uutta ne toivat kirjoittajallekaan.
Alberto Moravian tarina Keltaisessa kirjastossa on tämän teoksen myötä lopussa. Hänen romaaninsa Keskipäivän aave ilmestyi sarjan kymmenentenä osana vuonna 1956 ja alun perin vuonna 1954, jota lukiessa en vielä kirjoittanut blogia. Perjantain huvilan alkuteos ilmestyi vuonna 1990 ja Keltaisessa kirjastossa käännös julkaistiin vuonna 1992. Kolmekymmentäkuusi vuotta Keltaista kirjastoa siis sisältää kaiken Alberto Moraviansa. Ehkä se on erillisen blogimerkinnän paikka joskus.