Orhan Pamukin romaani Uusi elämä -romaanin ensimmäinen lause on samalla erittäin yksiselitteinen ja äärimmäisen salaperäinen: ”Eräänä päivänä luin kirjan, joka muutti elämäni täysin.”
Tästä tapahtumasta lähtee liikkeelle surrealistisiakin sävyjä saava kertomus. Uuden elämän päähenkilölle – ja monelle muullakin – antaneen kirjan luonne ei kunnolla selviä. Sen tyylilaji tai sisältö jäävät enimmäkseen arvoituksiksi. Joitakin lauseita kirjasta lainataan sellaisinaan, mutta vain siksi että niiden alkuperä selviää. Kirjan sisältö ei siis ole ainakaan kokonaan alkuperäinen.
Asetelma tuo jollakin tavalla mieleen Italo Calvinon teoksen Jos talviyönä matkamies. Tarina kuitenkin etenee eri tavalla ja teoksissa keskeisen kirjan rooli eroaa. Uuden elämän kirja jää jopa yllättävän paljon sivuun. Henkilöt sotkeutuvat murhien, suuren salaliiton ja outojen bussionnettomuuksien verkkoon, jossa myös henkilöllisyydet ja identiteetit ovat hauraat. Tarina etenee, mutta jokseenkin omalakisesti, tai ainakin tältä lukijalta tapahtumien välisten syiden ja seurausten suhteet jäävät hieman hämäriksi.
Tällainen voi olla tarinan kannalta riski. Pelkkä ympäriinsä tempoilevilta tuntuvien kohtausten sarja ei ole tarina. Tässä tyylissä voi kuitenkin auttaa maltillinen mitta, josta Stefano Bennin pienoisromaani Baol on erinomainen esimerkki. Bennin samantyylinen romaani Elianto on periaatteessa samaa pidempänä, mutta pituus ei ole sille eduksi. Flann O’Brienin Kolmas konstaapeli puolestaan kantaa järjettömyyksissäänkin koko mittansa, mutta se onkin varsinainen erikoistapaus.
Uuden elämän tarina jää siis hieman arvoitukselliseksi eikä pelkästään hyvällä tavalla. Se, mikä toimi Calvinon, Bennin tai O’Brienin teoksissa, ei ole päässyt mukaan tähän Pamukin romaaniin. Henkilöiden saama uutta elämää ja sen antanutta kirja ei kumpaakaan kuvata niin, että romaanin tarinassa voisi varsinaisesti olla kyse niistä. Näin ollen lukijalle jää kysymys: mistä tarinassa oikein kertoi?